Pari vuotta sitten aloin haaveilla matkustamisesta Australiaan. En tiedä, mikä maassa erityisesti kiehtoo, mutta ajatus niin erilaisista maisemista ja kulttuurista houkutteli minut kirjaston matkailuhyllyille jo ylä-asteella. Koska tuo kenguruiden maa sijaitsee toisella puolella palloa, ei tullut kysymykseenkään lähteä vilkaisemaan meininkiä viikon ajaksi, ja päätinkin tarkistaa Allianssin nuorisovaihdon nettisivuilta, mitä heillä oli tarjolla maahan liittyen. Välivuosi Australiassa vaikutti sopivalta suunnitelmalta!
Au pairiksi päätin ryhtyä sen vuoksi, että saan ympärilleni isäntäperheen tuen ja turvan sekä katon pään päälle. En osannut ajatella itseäni kulkemassa Sydneyn katuja rinkka selässä töitä ja asuntoa etsien, vaikka muuten minulta seikkailuhenkeä löytyykin. Mielestäni au pair -systeemi on juuri sopiva minunlaiselleni nuorelle ihmiselle, joka lähtee maailmalle suoraan äidin herkkupatojen ääreltä. Toki olen kerennyt kartuttamaan kotitaloustaitoja (ainakin omasta mielestäni), enkä ihan poropeukalona vieraaseen perheeseen kehtaisi muuttaakaan.
Itse au pair -projekti, jonka viimein aloitin toukokuussa, oli pidempi ja hermoja raastavampi kuin aluksi kuvittelin. Muhkean ohjelmamaksun jälkeen jouduin mm. täyttämään useat nettilomakkeet, hankkimaan englannin kielisen terveystodistuksen ja tiedot rikosrekisteristäni sekä lähettämään kuvia itsestäni lasten seurassa. Lisäksi minusta vaadittiin luonnesuositus, jonka onnekseni sain lukioni apulaisrehtorilta sekä todistus vähintään 100 h lastenhoitokokemuksesta. Jälkimmäisen hankin olemalla harjoittelijana paikallisessa päiväkodissa pari viikkoa kirjoitusten jälkeen viime keväänä.
 |
| Paperisekamelskaa |
Kun paperisota oli käyty, sain englannin kielisen puhelinhaastattelun, jossa kyseltiin motivaatiotani lastenhoitoa ja Australiaa kohtaan. Sen jälkeen alkoikin perheen metsästys!
Olin melko avoin perheen sijainnin ja työtehtävien suhteen, minkä uskoin olevan hyödyksi. Sain profiilin australialaisen au pair -toimiston nettisivuille, jonka kautta isäntäperheet pystyivät ottamaan minuun yhteyttä sähköpostitse. Kävin monia Skype-puheluita perheiden kanssa ympäri Australiaa parin kuukauden aikana, mutta jokaisella tuntui olevan kiire saada lastenhoitaja jo heinäkuussa. Itse halusin lähteä matkaan aikaisintaan elokuussa, jolloin kesäloma täällä olisi ohi.
Epätoivo nousi sitä mukaa, mitä lähemmäs elokuuta päivät kulkivat. Tilannetta ei helpottanut se, että kuulin perheiden löytyvän usein hyvinkin sukkelaan. Lisäksi ihmiset ympärilläni tuntuivat aina ensimmäiseksi kysyvän, miten Australia-projekti edistyi. Aloin vastailla, että kertoisin, kun jotain uutta olisi tapahtunut, enkä paljastanut haastattelijaperheistä tietoja edes perheelleni, sillä uskoin sen vievän koko homman taas ojaan. Kaverit alkoivat valmistautua koulun alkuun, ja vilkaisimpa itsekin asuntoja Turusta, josta minulle yllätyksekseni avautui opiskelupaikka.
Mutta sitten! En malttanut enää odotella perheiden yhteydenottoa ja lähetinkin eräälle perheelle viestin, jossa ehdotin Skype-tapaamista. Tuo keskustelu kesti 40 minuuttia, kun aikaisemmat jutustelut olivat vieneet korkeintaan puolet tuosta ajasta. En silti tohtinut vielä iloita, sillä perheellä oli neljä muutakin lastenhoitajavaihtoehtoa. Viime sunnuntaina sain kuitenkin parhaan nimpparilahjan ikinä - unelmaperhe oli halukas jakamaan puoli vuotta kanssani länsirannikolla Perthissä! En tiedä, mikä heihin teki vaikutuksen - onneton englannin sönkkääminen vai vieläkin onnettomampi huulenheittoni liittyen kokkaustaitoihini, mutta sinne ollaan menossa!
Nyt minulla on viisumi, ja seuraavaksi "to do" -listalla on lentolippujen hankkiminen sekä mahdollisimman monen rakkaan ihmisen tapaaminen täällä Suomessa - lähtöön on vain pari viikkoa!
 |
| Kotipelto. Saa nähdä, tuleeko Pohojanmaan flikka maitojunalla takaisin. |
