Juoksuaika

(In English below :) )

"En lähe nappulakisoihin, ku siellä hikoaa!", totesi Sanni 4v, kun oli tarkoitus lähteä juoksemaan kilpaa. En ollut lapsena kovin urheilullinen tapaus. Vihasin erityisesti kilpailua, sillä olisin tietenkin halunnut olla paras, mutta rahkeet eivät yksinkertaisesti riittäneet. Vastustelin koulujen välisiin urheilukisoihin osallistumista viimeiseen saakka ja onnistuinkin välttämään suurimman osan ala-asteen mittelöistä. Cooperin testissä en ikinä kyennyt juoksemaan 12 minuuttia putkeen ja taisinpa ensimmäisenä lukiovuotenani korvata testin 2000 metrin kävelyllä - eihän keskellä koulupäivää sopinut hikoilla!

Olen aina ihaillut urheilijoita, erityisesti juoksijoita. En pystynyt käsittämään, kuinka joku kykeni juoksemaan viisikin kilometriä, kun muutama sata metriä tuntui itselle ylipääsemättömältä haasteelta. Lukioaikana innostuin liikkumisesta toden teolla, ja ensimmäisiä onnistumisen tunteita juoksemisessa tuli omasta 6km kotilenkistä suoriutumisesta pari vuotta sitten. Tein aina silloin tällöin lyhyitä lenkkejä, kunnes Australiassa ollessani juoksemisesta tuli harrastus kuntosalien käyttöhintojen hipoessa pilviä. Myös host-äitini Kate toimi suurena kannustajana yhdistäessään onnistuneesti juoksuharrastuksen kiireiseen arkeensa. Uutena vuotena Sydney-huumassa teinkin hullun lupauksen - vuonna 2014 juoksisin puolimaratonin!

Suomeen palattuani olin niin onnessani jälleentapaamisesta Klubi 97:n kanssa, ettei juokseminen tuntunut kuntosalin rinnalla miltään. Lenkit jäivät, eivätkä maratontapahtumien ajankohdatkaan tuntuneet passaavan omiin kesäsuunnitelmiini. Siispä melkein jo luovuin maratonajatuksesta, kuten mistä tahansa uuden vuoden lupauksesta. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan, ja onnekseni/huonoksi tuurikseni Turkuun muuttaminen mahdollisti osallistumisen Turun Ruissalojuoksuihin 20.9. Puolimaraton kantoi osuvasti nimeä Ruisrääkki. Aloin treenata kunnolla vain kuusi viikkoa ennen tapahtumaa. Tein kerran viikossa pidemmän lenkin ja olin erittäin tyytyväinen onnistuttuani juoksemaan 12 kilometriä! Huomasin kunnollisen tavoitteen tuovan runsaasti lisää motivaatiota harjoitteluun, eikä penikoiden pieni jännittyminenkään tuntunut haittaavan treenaamista.

Turkuun muuton mukana tuli kuitenkin myös pari viikkoa kestävä opiskelijaelämään totutteleminen illanviettoineen. Tuon lisäksi pieni nuhan poikanen oli viedä vähäisenkin itseluottamuksen 21 kilometrin koitosta ajatellen, mutta onneksi satuin pari viikkoa sitten FightBack Run -tapahtumaan Turun Suurtorille. Tapahtuman vuonna 1990 syntynyt päätähti Pekka Hyysalo sai lasketteluonnettomuudessa vakavan aivovamman muutama vuosi sitten, minkä seurauksena hänen raajansa halvaantuivat. Kun Hyysalo omien sanojensa mukaan "vähän virkosi", päätti hän vielä juoksevansa maratonin. FightBack Run järjestettiin tänä syksynä ensimmäistä kertaa, ja juoksumatka oli 2600 metriä. Hyysalo aikoo tuplata matkan vuosittain, jolloin kokonainen maraton tulisi kyseeseen vuonna 2018. Tämä jos mikä nosti tahtoani pinnistää vielä pari viikkoa omaa suoritustani varten, vaikka juokseminen olikin jo alkanut maistua puulta.

Tästä tapahtuman kotisivuille *Klik*

Viikon lepo ja Evijärven kirkkovenesoutajien ohjeiden mukainen hiilaritankkailu ennen lauantain koitosta tuntui onnistuneen hyvin. Lähtijäjonossa vajaan 1000 muun juoksijan kanssa seisoessani olo oli sekava. Hymyilin, koska olin edellisellä viikolla jaksanut juosta 18 kilometriä ilman välitankkauksia. Toisaalta kylmät väreet kulkivat selkää pitkin - tässä sitä nyt oltiin toteuttamassa unelmaa. Enää tuo yksi pitkä lenkki, eikä olisi pakko lähteä juoksupolulle vähään aikaan. Vieressäni venyttelevä mies oli hänkin ensikertalainen puolimaratonilla, kokonaisia maratoneja hänellä tosin oli takanaan useampia, ja tänään päämääränään aika 1h40min. Oma tavoitteeni oli ylittää maaliviiva omin, juoksevin jaloin. Päässäni kaikuivat tsemppaukset kavereilta ja perheenjäseniltä - kyllä tämä tästä selvitettäisiin!

Lähtölaukauksen jälkeen ensimmäiset kolme mäkistä kilometriä olivat minulle yhtä kamppailua. Juoksijoita ohitteli oikealta ja vasemmalta, mikä laski mielialaa hetkellisesti. Lisäksi olin ääliömäisesti syönyt liian tuhdin lounaan, ja pala tuntui olevan kurkussa. Ajattelin, ettei kahden kilometrin jälkeen kyllä kehtaa ruveta oksentamaan, ja jatkoin matkaa kevyestä vatsan pistelystä huolimatta. Olo alkoi onneksi helpottaa, ja hyvät musiikit korvanapeissa ja kauniit Ruissalon merimaisemat verkkokalvoilla kelpasikin jolkotella. Muistelin Intian valtameren varrella mutkittelevaa juoksureittiä sekä kotoisia maaseudun hiekkateitä - kaikki tuo työ oli tehty tätä päivää varten! Endorfiiniryöppy tuntui vaikuttavan välittömästi, ja hymyilin ja nostelin kättä vastaantuleville juoksijoille kuin huumattuna. Edes kymmenennen kilometrin kohdalla kenkään lipsahtanut kivi ei haitannut menoa.

Pääsin myös eroon ns. kilpailutilanteen tuomasta ärsytyksestä, kun onnistuin ohittamaan muutamia ylämäkeen hyytyviä tapauksia. Loppumatkan sain tampata tietä väljemmillä vesillä vain muutamien juoksijoiden kanssa, mikä kelpasi paremmin kuin hyvin. Viimeisille kolmelle kilometrille uskalsin jopa nostaa vauhtia, ja tienvarren kannustajat kohottivat fiilistä entisestään. Kun näin kyltin "20km (takana)", olin jo voittanut itseni. Kuin suunniteltuna kuulokkeista alkoi tuolloin soida Cheekin "Äärirajoille", ja päästelin viimeisen kilometrin täydellä teholla maalisuoralle. Jalat tuntuivat kuin liitävän asfaltin päällä, olo oli uskomaton. En olisi voinut toivoa parempaa lopetusta ensimmäiselle puolikkaalle - hymy korvissa, kevyesti pinkovat jalat alla ja oma äiti odottamassa maalissa!

Nettoajaksi tuli 2.21.26, johon olen enemmän kun tyytyväinen. Yleensä olen juossut 8,5km tuntinopeudella, kun lauantaina keskinopeudeksi tuli reilu 9km/h. Mielettömästä olotilasta huolimatta päässä kummittelee kysymys - mitäs nyt? Täytynee asettaa uusia tavoitteita liikunnan suhteen, se kun motivoi kaikista parhaiten. Enkä välitä, vaikka siinä hikoaisikin.

// //

Time to run

"I won't be coming to the running competition, because I get sweaty there!", said Sanni 4yo. I wasn't really sporty as a child. I hated competitions, because I wanted to be the best, of course, but I simply didn't have talent for that. I was always against the sport competitions between other schools and I managed to avoid most of them. I never could run 12 minutes in the Cooper test and in high school I did the "2000 meters walking" instead - it wasn't appropriate to sweat during the school day, was it!

I've always adored athletes, especially runners. I couldn't understand how someone managed to run five kilometers, while few hundred meters seemed to be too big challenge for me. I really got into sports during my high school years and I felt awesome after running 6 kms a couple of years ago. I kept doing short runs every now and then, until running became a hobby in Australia, because the gym fees were pretty high. Also my host mom Kate was a big motivator as she could successfully combine her sport hobby and busy everyday life. It was New Year's Eve when I made a promise - I would run the half marathon in year 2014.

After coming back to Finland I was so happy to meet my home gym again, that I didn't find running very attractive anymore. I didn't go for runs anymore and I couldn't find a suitable event for the half marathon. I almost gave up my promise - like any other New Year's promise. The half marathon stayed on my mind anyway and for my luck/misfortune moving to Turku allowed me to take part to Ruissalojuoksut 20.9.2014, a running event in Turku. I started to train properly six weeks before the event and I was over the moon after running 12 kms! I noticed that a proper aim gave me lots of motivation and I didn't even care about my sore legs.

Moving to Turku meant also a couple of weeks of adjusting to the student life. Besides that, a little flu made me lose my confidence for the 21 kms. Luckily I found an event that was about a young Finnish man, who had injured so badly he was said he may not be able to walk again a couple of years ago. But there he was, running 2600 meters with over 1000 people, aiming to run a marathon in year 2018. That event really gave me motivation for keep on going towards my dream of the half marathon.

A rest week before the run and proper eating were success. Standing in the start line with around 1000 other runners I felt overwhelming. I was smiling, because I had run 18kms without drinking breaks last week. On the other hand I had chills running on my back - here I was making my dream come true! Only one long run to go and I wouldn't have to run for a while, if I didn't want to. My aim was to cross the finish line with my own, running feet. I heard the "You can do it!" -phrases of my family and friends in my head and I was sure I was going to make it.

The first three hilly kilometers were awful. Runners kept overtaking me from right and left sides and I had eaten way too much for lunch. Anyway, I decided that I'm not going to start vomiting after a couple of kilometers and kept running. Luckily I got better and good music in my ears and beautiful sea views were a great combination for the rest of the run. I was thinking the view of Indian ocean and the lovely countryside landscape in my home town - all that running I had done just for that day! I got super happy and waved and smiled to other runners. Even a little rock inside my shoe couldn't stop me. 

I also got over the not-so-nice competition feeling when I managed to overtake some other runners. There were only a few runners with me during the rest of the run, which was pretty much perfect. I was even able to speed up for the last three kilometers. After noticing the sign "20kms behind" I was the happiest girl on earth. There was one of my favorite songs playing in my headphones and I felt like I was flying on the road, it was like an euphoria. The finish was better than I never would have guessed - smiling face, my own running feet and dear mom waiting behind the finish line!

My time was 2.21.26 which I'm more than happy with. Usually my speed has been about 8,5 km/h and on Saturday it was a bit over 9km/h. Although I feel proud and pleased because of the half marathon, I can't resist the question, what's next? I guess I have to make new targets with exercising - that's the biggest motivation. And this time I don't care if I get sweaty.