Pohjetreeniä Avatar-vuorilla

Matkustin juuri 21 tuntia junalla takaisin Shanghaihin. Kyllä, 21 tuntia! Kiinalaisten taipumuksen huonoihin käytöstapoihin tuntien ajatus suljetussa tilassa vailla taukoja kuumotti.  Ennakkoluulot saivat kuitenkin kyytiä, kun näimme neljän hengen makuuhyttimme, josta löytyi kaikki tarpeellinen; punkka puhtaine peittoineen, pistorasia sekä lukulamppu. Hytin jaoin ruotsalaisen ystäväni lisäksi kiinalaisen äiti-tytär -combon kanssa. Maailman suloisimman noin 3-vuotiaan tytön kanssa! Ruokaakin tarjottiin ovensuussa yhtenään - mitä muuta olisi voinut toivoa? Lokoisien yöunien kanssa matka sujui loistavasti. Niinkin loistavasti, että aloin jo pohtia junalla matkaamista ympäri Kiinaa. Joskus tuonnempana sitten.

Mistä siis palasin Shanghaihin?  Keskeltä Kiinaa jälleen, hieman etelämmästä tällä kertaa, nimittäin Zhangjiajiesta. Viime vuosina Instagramin feedin ovat täyttäneet matkakuvat uskomattomista vuorista, joita Avatar-vuoriksikin kutsutaan. Todellisuudessa vain yksi osa Zhangjiajien kansallispuistosta on nimetty Avatar-elokuvan mukaan, sillä alueen pilarimaiset kivipiikit inspiroivat elokuvan tekijöitä miljöötä suunnitellessaan. Parin vuoden ajan kytenyt haave, tai pikemminkin toive, vuorilla vierailusta saatiin vielä ujutettua loppuvaihdon kiireisehköön aikatauluun. Ja reissu oli kuin olikin mitä mahtavin!

Matkasivustojen mukaan alueella sataa 200 päivää vuodessa, ja meillä kävikin tuuri, kun ensimmäisenä patikointipäivänä pilvet saivat pidäteltyä pisaransa sisällään. Pääsimme ihailemaan suippomaisia kivimuodostelmia niin köysiradalta kuin bussin kyydistäkin, sillä pääsylippuun sisältyivät puistossa liikkuvat shuttle-bussit. Halusimme kuitenkin päästä myös kuntoilemaan ja niinpä otimme heikohkon kartan kanssa riskin ja lähdimme seuraamaan alas laaksoon johtavia portaita. Huomasimme, että askelmia vain riitti ja riitti, eikä vuorien lomassa kulkenut meidän lisäksemme ristin sielua. Reippailimme hienoissa maisemissa sademetsäfiiliksin, mutta laskeuduttuamme portaita puolitoista tuntia olimme menettää toivon päätepaikan löytämisestä. Lisäksi ympärillä vilisi jättimäisiä hämähäkkejä. Jaksoimme kuitenkin vyöryä portaat loppuun, jossa meitä odotti ryhmä kiinalaisia taiteilijoita ikuistamassa maisemia piirroksiinsa. Ja kuinka kauniita nuo maalaukset olivatkaan! Tuntui etuoikeutetulta olla nauttimassa moisista näkymistä. Pienestä kioskista saimme apua ja löysimme tiemme busseille jälleen.

Köysiradalla pääsimme ihailemaan vuoria varsin läheltä

Sammalen peitossa olevalla kävelyreitillä
ei tuona päivänä näkynyt muita

Alhaalla laaksossa ilma oli paljon
kosteampaa kuin huipulla tuulen ympäröimänä

Taiteilijoiden taiteilupuitteet 5/5

Hämähäkkien lisäksi saimme nauttia näiden veijareiden seurasta

Viidakkopäiväkirja-seikkailun jälkeen halusimme vielä päästä ihailemaan vuoria ylhäältä käsin. Hyppäsimme maisemahissiin, jossa nousimme huippujen korkeudelle (jälleen turistien keskelle) muutamassa sekunnissa. Turisteja puistossa oli kiinalaiseen tapaan miltei riesaksi asti. Suosituin alue oli ilman muuta Instagram-kuvista tuttu maisema. Kansallispuisto on avattu Kiinan ensimmäisenä vuonna 1982, mutta Avatarin myötä turismi alueella on noussut aivan uusiin ulottuvuuksiin. Lähikylään oli nousemassa jos jonkinlaista rakennusta, ja vanhemmatkin näyttivät suhteellisen uusilta. Vajavaisia karttoja lukuun ottamatta puisto oli mielestäni onnistunut hyvin niin kävelyreittien päällystämisessä kuin turistien kuljettamisessa ympäri puistoa bussein. Luonnehtisin kävelyreittejä pikemminkin kävelykaduiksi, mikä tavallaan laski pisteitä silmissäni. Luonnonmukaisuudesta joillakin näköalatasanteilla matkamuistokioskeineen oli turha edes puhua.

Ostamallamme lipulla olisi päässyt kansallispuistoon neljänä päivänä, mutta rajallisen ajan vuoksi kiersimme sen nopeasti läpi yhden päivän aikana. Seuraavana päivänä suuntasimme toiselle, Tianmen-vuorelle, joka on vihreine kumpuineen viihdyttänyt turisteja jo pidempään. Vuorelle pääsimme istumalla maailman pisimmäksi väitetyn köysiradan kyytiin, ja puolituntisen aikana saimme todeta, ettei sinä päivänä pilviseltä säältä ollut juuri odotettavissa vihreiden kumpujen ihailua. Ylhäälle päästyämme jouduimme heittämään sadeviitat niskaan pitkin hampain, ja vuoren ympäri kulkevalla kävelyreitillä ainoa näkemämme oli valkoinen sumu ympärillämme. Keskellä pilveä kävely oli hieman karmivaa, kun ei tiennyt yhtään, mitä alapuolella oli odottamassa. Arvailujen varaan jäi, olisiko maiseman näkeminen ollut pelottavampaa.

Alemmas laskeuduttuamme pääsimme kuitenkin näkemään maisemia pilvien lomasta, emmekä näin ollen maksaneet lipusta turhaan. Kahden päivän aikana tuli käveltyä yhteensä 30 kilometriä, ja nyt pohkeet todellakin ilmoittavat mielipiteensä asiasta. Kipeät jalat ovat kuitenkin kaiken tuon arvoista, sillä matka oli jälleen mahdottoman kokemusrikas. Kiinassa riittää ihan mielettömän paljon nähtävää!

Kuvan serpentiinitietä ajelimme bussilla takaisin kaupunkiin

Ihan yllättäen pääsin poseeraamaan kymmenpäisen
turistilauman kanssa. Itse arvostin enemmän näkymiä taustalla.

Kiinalaiset puistot - rauhaa, kulttuuria ja vaimoja

Suurkaupungin hälinässä kaipaa usein hiljaisuutta ja hetken rauhaa liikenteen äänistä. Vaikka meteliltä ei oikein helposti karkuun pääsekään, ovat metropolin keskeltä löytyvät vihreät puistokeitaat onnistuneet lievittämään luontoikävää varsin hyvin. Keväällä kukkineet kirsikkapuut, fengshuin mukaiset kivi- ja kasviasetelmat sekä rauhalliset lammet saavat aina hetkeksi unohtamaan ympärillä leijuvan saasteen. Kiinalaisista puistoista löytyy ajanvietettä joka lähtöön. Ne ovat aivan oma maailmansa.

Kiinalainen puistokulttuuri on monipuolinen. Puistot toimivat paikallisten olohuoneina, ja siellä voi ihailla niin perinteisten kamppailulajien harjoituksia kuin kymmenien metrien korkeuksissa liiteleviä leijojakin. Erityisesti eläkeikäiset kiinalaiset kokoontuvat puistoihin viettämään aikaa keskenään. Puistoaukioilta voi bongata suuriakin tanssiryhmiä, joissa kannettavasta kaiuttimesta raikuva musiikki rytmittää joukon yhtenäistä koreografiaa. Musiikkia voi kuunnella myöskin erilaisten esityksien muodossa, kun toisinaan joukko soittajia niin torvien kuin erikoisten kiinalaisten soittimien kera täyttää puistoalueen kappaleillaan. Iltaisin voi todistaa kiinalaista karaokea, kun joku on tuonut paikalle mikrofonin ja pienen näytön, jonka ympärille joukko kavereita on kokoontunut kuulemaan laulun tulkitsijaa. Kiinalaiset puistot ovat täynnä elämää aamusta iltaan.

Alkukevään ensimmäiset kirsikkapuun kukat

Kevään kukkaloistoa

Liikunnan nälkään puistoista voi löytää esimerkiksi sulkapallokenttiä ja ilmaisia kuntoiluvälineitä. Aamuisin paikalliset kokoontuvat yhteisiin taiji-hetkiin, joita on suorastaan lumoavaa seurata. Usein eläkeläisiä näkee seisomassa syrjemmässä vain heiluttelemassa käsiään verrytelläkseen. Monet vanhemmista ulkoilijoista ovat niin notkeita, että välillä täytyy hieraista silmää toisenkin kerran, sillä noin 100-vuotiaalta näyttävän kiinalaisen jalat voivat venyä mitä haastavampiin asentoihin. Puistoissa vietetty aika todellakin pitää eläkeläiset virkeinä. Liikunnan lisäksi yksi suosituista ajanvietteistä on erilaisten pelien pelaaminen niin korttien kuin mahjong-nappuloidenkin muodossa. Koska ihmisiä täällä riittää, on pelipöydän ympärille usein kerääntynyt suuri lauma seuraamaan pelin kulkua. Vaikka uhkapelaaminen on Kiinassa kiellettyä, näkee peliporukan keskellä toisinaan liikkuvan myös riihikuivaa.

Peliporukka kokoontunut vaihtamaan kuulumisia

Viikonloppuisin puistoissa on mahdollista nähdä ristiriitaisia ajatuksia herättävää toimintaa, nimittäin avioliittomarkkinoita. Kyseessä ei kuitenkaan ole ihmiskaupankäynti, vaikka se siltä äkkiseltään vaikuttaakin. Useat kymmenet vanhemmat kokoontuvat puistoihin esittelemään vielä naimattomia lapsiaan hyvän avioliiton ja lapsenlapsien toivossa. He yrittävät löytää lapselleen kumppanivaihtoehtoja esittelemällä lastensa tietoja paperilla, joissa on mainittuna muun muassa ikä, pituus, paino, ammatti ja kiinalainen horoskooppimerkki. Vanhemmat esittelevät papereita toisilleen ja yrittävät järjestää sokkotreffit lapsilleen, jotka usein ovat niin kiireisiä kilpailemaan uran luomisesta Kiinan stressaavilla työmarkkinoilla, etteivät itse ehdi ajatella kumppanin etsimistä. Vanhemmat tarkoittavat toki hyvää, mutta lukuisten vävy- ja miniävaihtoehtoja etsivien epätoivoisten vanhempien keskellä kävellessä ajatus alkaa helposti kammottaa. Onneksi nuorempi sukupolvi suhtautuu naimattomuuteen suvaitsevammin, ja yksineläviä arvostetaan yhä enemmän.

Infolaput on kätevä kiinnittää sateenvarjoihin

Kaiken kaikkiaan pidän kiinalaisesta puistokulttuurista paljon. On mielenkiintoista nähdä mitä erikoisempia liikunnan ja verryttelyn muotoja sekä paikallista kulttuuria niin musiikin, tanssin kuin pelienkin muodossa. Vaimomarkkinoita lukuun ottamatta ripaus kiinalaista kulttuuria ei tekisi pahaa suomalaisille puistoillekaan!

QR-koodeilla elämä helpommaksi

Monet Kiinassa kirjoittamistani teksteistä ovat olleet sävyltään kovin kielteisiä. Kuten ei mikään asia maailmassa, ei Kiinakaan ole kuitenkaan mustavalkoinen. Hyviä puolia on monia, ja joissakin asioissa Suomella on paljon kirittävää. Suuren vaikutuksen minuun on tehnyt digitalisaation edistyneisyys arkipäivien kiertokulussa.

Kiina pyörii sovelluksien voimalla. Täältä löytyy sovellusta niin ilmanlaadun tarkkailuun, julkisen pyörän käyttämiseen kuin vessan löytämiseenkin lähikorttelissa. Kiinassa on käytössä pari yleistä monitoimisovellusta, joiden avulla hoidetaan käytännössä kaikki rahaliikenne. Kiinalaisen pankkitilin avatessamme saimme kyllä pankkikortin, mutta eipä sitä ole tullut paljon käytettyä. Myöskin käteisen rahan näkee liikkuvan ostajan ja myyjän välillä ani harvoin, lukuun ottamatta turisteja piraattituotteiden markkinoilla. Pari viikkoa sitten näin painajaista siitä, kuinka olin palannut Suomeen ja kassalla ostoksia maksaessa täytyi käyttää pankkikorttia. Olo oli kuin kivikaudella.

Eräs monitoimisovellus on nimeltään WeChat, joka esiteltiin minulle aikoinaan kiinalaisten versiona WhatsAppista. Täällä ollessani on kuitenkin selvinnyt, että se on paljon enemmän. WeChat toimii samalla tavalla kuin MobilePay eli rahaa pystyy siirtämään kavereille parilla ruudun näpäytyksellä. Sillä pystyy myös maksamaan ostoksensa lähes kaikissa liikkeissä; niin vaatekaupoissa, ravintoloissa kuin pienissä katukioskeissakin. Myös erilaiset automaatit toimivat WeChatin avulla; metroasemilta voi sadepäivän sattuessa vuokrata sateenvarjon, ja sovellus veloittaa käytetystä ajasta, kunnes sateenvarjo on palautettu telineeseensä. Samanlainen toimintaperiaate on myös puhelinlatureilla, joita voi vuokrata useista ravintoloista batteryn näyttäessä low’ta. Myös kokiksen voi lunastaa pulloautomaatista skannaamalla laitteen QR-koodin ja syöttämällä tietyn summan sovellukseen. Lista on loputon, sillä WeChatia voi käyttää lähes kaikkialla.

Sateenvarjon saa napattua kantoon näppärästi metroasemalta

Sateenvarjojen ja puhelinlatureiden lisäksi jakamiskulttuuri ulottuu myös polkupyöriin, joiden käyttö on mahdollista niin ikään sovelluksen avulla. Sovellus laskuttaa käytöstä matkan keston mukaan, mutta joka kerralla kertyy pisteitä, jolloin lyhyistä pyöräreissuista ei käytännössä tarvitse maksaa juuri lainkaan. Pyöriä on katukuva pullollaan, joten menopelin löytäminen ei tuota ongelmaa. Kaksipyöräisen voi myös jättää minne vain eli erillistä telinettä ei tarvita. Tämä on toisaalta aiheuttanut paikoitellen sen, että pyöriä on kadunvarsilla aivan liikaa, jopa riesaksi asti. Netissä on levinnyt kuvia, joissa eri firmojen kulkupelejä on kasattu isoihin pinoihin kaatopaikkatavaran lailla. On kuitenkin selvää, että pyörille on tarve, sillä paikallisten näkee polkevan niillä kaiken aikaa. Olenpa itsekin lieventänyt pyöräikävääni hyppäämällä satulaan pariin otteeseen.

Pyöräfirmoja on paljon

Edellisissä teksteissäni olen puhunut paljon kiinalaisten huonoista käytöstavoista. Viime viikon tekstin julkaistuani karma iski hyvällä tavalla. Ajauduin nimittäin metrossa tilanteeseen, jossa vanhempi kiinalaisrouva rokahtavine hiustyylineen näpäytti minua reiteen tarjoten istumapaikkaa vieressään. Oitis nainen alkoi kaivaa käsilaukkuaan, josta hän onki esiin suklaapussin ja tarjosi minulle. Kieltäydyin kohteliaasti, sillä ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin, että hän oli jollain tavalla myrkyttänyt suklaan – oodi pohjalaiselle ajattelumallille. Kun rouva oli lähes työntänyt suklaapalan väkisin suuhuni, otin sen hymyillen vastaan, ja hyväähän se tietenkin oli. Samassa muistin ruotsalaisystävältäni saamani Marabou-levyn laukussani ja pakotin rouvan maistamaan palan skandinaavista ruskeaa kultaa. Tarjosin makeaa myös toisella puolellani istuvalle mummelille, joka kieltäytyi, mutta halusi selfien kanssani. Ja voi kuinka iloiseksi yksi kuva kanssani hänet teki! Kohtaaminen noiden ihastuttavien naisien kanssa metrossa palautti minut maan pinnalle ja muistutti, etteivät kaikki kiinalaiset ole päälle piereskeleviä öykkäreitä. Loppupäivä oli hymyntäyteinen.

Asioita, jotka ärsyttävät Kiinassa

Monet asiat ovat täällä toisin kuin kotimaassa. Listasin tähän asioita, jotka saavat hermot kiristymään kaikista eniten.

Kadulle räkiminen

Tästä kirjoittelinkin jo ensimmäisissä postauksissa. Sellainen asia, johon ei vain totu. Saman otsikon alle voitaneen liittää metrossa nenän kaivaminen sekä yskiminen ja aivastelu suuta peittämättä.

Väenpaljous

Ihmisiä on kaikkialla. Jatkuvasti. Toisinaan se tuo turvallisuuden tunnetta, mutta suurimman osan ajasta se vain ahdistaa. Ihmiset kävelevät hitaasti eivätkä tee tietä, vaikka näkevät toisen ohittamisaikeet.

Hedelmäosastolla muovipussien käyttäminen

Lähikauppamme hevi-osastolla on työntekijä, joka punnitsee asiakkaiden hedelmähankinnat. Kyseinen rouva pakottaa laittamaan ostokset muovipussiin, olipa kädessä sitten banaani tai jokin muu herkku, jota en kuorien vuoksi Suomessa pussittaisi. Lisäksi pussi suljetaan erityisellä metallisoljella konetta käyttäen. Muovin ja muiden pakkausmateriaalien käyttö tässä maassa on pilviä hipovan korkealla. Sen tiedostaminen pistää ärsyttämään joka kerta, kun yksittäinen mandariini on sujautettava muovin sisälle.

Turvatarkastukset metroissa

Jokaisella asemalla on turvatarkastuspiste ennen metroalueelle pääsyä. Vaikka tapahtuma hidastaakin matkantekoa hetkisen, pidän sitä ilman muuta järkevänä ja jokaisen matkustajan turvallisuutta kohentavana tekijänä. Mutta monet paikalliset viis veisaavat ja jättävät nostamatta laukkunsa skannaushihnalle tarkastajien kehotuksista huolimatta. Mikä järki on turvatarkastuksessa, ellei kaikkien laukkuja tutkita?

Personal space ja sen puute

Kiinalaiset ovat tottuneet tungokseen, ja se on ymmärrettävää. On kuitenkin samantekevää, kuinka paljon ympärillä olisi neliömetrejä käytettävänä, mutta lähestulkoon aina joku kulkee niin läheltä, että jokin ruumiinosa hipaisee reppuani. Jopa väljällä hissimatkalla hienostuneempi rouva tuli aivan iholle, vaikka otsani kiilsi hiestä salitreenin jälkeen. Suomalaisena tällaiset tilanteet ovat ahdistaneet useampaankin otteeseen.

Ilmanlaatu

Mielestäni ei ole oikein, että ihminen joutuu omassa kotikaupungissaan ulkona liikkuakseen suojata keuhkojaan hengitysmaskein. Viime aikoina ilma on ollut varsin huonolaatuinen. Googlen tarjoaman ilmanlaatumittarin lisäksi päivän tilanteen huomaa jo 10 minuutin koulumatkalla, kun hengitys tuntuu raskaalta, ja ohitse vilisevä aamuruuhka vain pahentaa olotilaa. Itsessäni huomaan vaikutukset väsymyksenä. Lisäksi kesän uhkaava kuumuus on jo väläytellyt olemassaolollaan. Vaikka lämpötilan perusteella olisi ihana lähteä nauttimaan päivästä puistoon, latistaa taivasta peittävä saastepilvi tunnelmaa niin, että on helpompi, ja välillä jopa terveellisempi vaihtoehto jäädä sisälle katsomaan Netflixiä.

Veden ostaminen kaupasta

Paitsi että sormet ovat rakkuloilla vesikanistereiden roudaamisesta 19. kerrokseen, haastaa se jälleen eettistä pikku-ukkoa olkapäällä. Koska hanavettä ei voi juoda, tarkoittaa se jälleen muovikasojen kerääntymistä jonnekin. Toivon, että suuri osa kiinalaisista suodattaa tai keittää vetensä juomakelpoiseksi. Toivon todella.

Lasten lyöminen

En tiedä, kuinka yleinen kasvatusmetodi tämä Kiinassa on, mutta olen nähnyt sitä riittävän paljon metroissa ja muualla lisätäkseni sen tähän listaan.

Tupakoiminen

Niin kuin ilmanlaatu ei jo muuten olisi tarpeeksi huono, hälyttävän suuri osa paikallisista pitelee valkoista pötkylää huulillaan. Kaikkialla. Passiivista tupakointia on vaikea välttää. Huomasin, että olen tiedostamatta kehittänyt pikkuhiljaa tavan, jossa havaittuani tupakoitsijan pidätän hengitystäni, kunnes olen turvallisen välimatkan päässä hänestä. Hengitystään saa pidätellä useaan otteeseen lyhyelläkin kävelymatkalla.

Byrokratian määrä

Otetaan esimerkiksi viisumi. Maassaololuvan saadakseen on toimitettava suurlähetystöön jos jonkinlaista kaavaketta. Suomen päässä viisumin saaminen edellyttää vähintään kahta vierailua Kiinan lähetystössä Helsingissä; toimenpide ei vielä 2010-luvullakaan ole tullut netissä suoritettavaksi. Mikäli Kiinaan matkaava majoittuu muualla kuin hotellissa, vaatii se entistä enemmän lisätyötä. Tällaisten matkaajien, kuten minun, on kulkeuduttava 24 tunnin kuluessa maahan saapumisestaan poliisiasemalle ilmoittautumaan ja lunastamaan ns. oleskelulupa, olkoonkin että jo lentokentällä täytettyyn lomakkeeseen on merkitty osoite, jossa tulee maassa asustelemaan. Sama koskee myös luokseni saapuvia vieraita. Viisumin saadakseen on minun lähetettävä heille virallinen kutsukirje, jossa selviää yksityiskohtaisesti molempien osapuolien tiedot, heidän välinen suhteensa ja osoite, jossa vierailija on aikeissa yöpyä. Ja saapumisen jälkeen on jälleen käytävä moikkaamassa poliisisetää asemalla. Hotellissa majoittuvien ei tällaisista tarvitse huolehtia.

Luonamme on vieraillut oleskelumme aikana nyt kaksi viranomaista. Ensimmäisellä kerralla virkailija kävi vain kysymässä, ketä asunnossamme asuu, mutta toisella kerralla mukana oli poliisi, joka otti kuvat passeista ja viisumeista. Ajatus byrokraattisen silmän alla elämisestä on välillä melko karmivaa.

Maailman onnellisimmasta maasta tulleena on helppo arvostella hieman toisenlaisen maan toimintatapoja. Mutta on tässä maassa hyviäkin juttuja. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.