Pohjetreeniä Avatar-vuorilla

Matkustin juuri 21 tuntia junalla takaisin Shanghaihin. Kyllä, 21 tuntia! Kiinalaisten taipumuksen huonoihin käytöstapoihin tuntien ajatus suljetussa tilassa vailla taukoja kuumotti.  Ennakkoluulot saivat kuitenkin kyytiä, kun näimme neljän hengen makuuhyttimme, josta löytyi kaikki tarpeellinen; punkka puhtaine peittoineen, pistorasia sekä lukulamppu. Hytin jaoin ruotsalaisen ystäväni lisäksi kiinalaisen äiti-tytär -combon kanssa. Maailman suloisimman noin 3-vuotiaan tytön kanssa! Ruokaakin tarjottiin ovensuussa yhtenään - mitä muuta olisi voinut toivoa? Lokoisien yöunien kanssa matka sujui loistavasti. Niinkin loistavasti, että aloin jo pohtia junalla matkaamista ympäri Kiinaa. Joskus tuonnempana sitten.

Mistä siis palasin Shanghaihin?  Keskeltä Kiinaa jälleen, hieman etelämmästä tällä kertaa, nimittäin Zhangjiajiesta. Viime vuosina Instagramin feedin ovat täyttäneet matkakuvat uskomattomista vuorista, joita Avatar-vuoriksikin kutsutaan. Todellisuudessa vain yksi osa Zhangjiajien kansallispuistosta on nimetty Avatar-elokuvan mukaan, sillä alueen pilarimaiset kivipiikit inspiroivat elokuvan tekijöitä miljöötä suunnitellessaan. Parin vuoden ajan kytenyt haave, tai pikemminkin toive, vuorilla vierailusta saatiin vielä ujutettua loppuvaihdon kiireisehköön aikatauluun. Ja reissu oli kuin olikin mitä mahtavin!

Matkasivustojen mukaan alueella sataa 200 päivää vuodessa, ja meillä kävikin tuuri, kun ensimmäisenä patikointipäivänä pilvet saivat pidäteltyä pisaransa sisällään. Pääsimme ihailemaan suippomaisia kivimuodostelmia niin köysiradalta kuin bussin kyydistäkin, sillä pääsylippuun sisältyivät puistossa liikkuvat shuttle-bussit. Halusimme kuitenkin päästä myös kuntoilemaan ja niinpä otimme heikohkon kartan kanssa riskin ja lähdimme seuraamaan alas laaksoon johtavia portaita. Huomasimme, että askelmia vain riitti ja riitti, eikä vuorien lomassa kulkenut meidän lisäksemme ristin sielua. Reippailimme hienoissa maisemissa sademetsäfiiliksin, mutta laskeuduttuamme portaita puolitoista tuntia olimme menettää toivon päätepaikan löytämisestä. Lisäksi ympärillä vilisi jättimäisiä hämähäkkejä. Jaksoimme kuitenkin vyöryä portaat loppuun, jossa meitä odotti ryhmä kiinalaisia taiteilijoita ikuistamassa maisemia piirroksiinsa. Ja kuinka kauniita nuo maalaukset olivatkaan! Tuntui etuoikeutetulta olla nauttimassa moisista näkymistä. Pienestä kioskista saimme apua ja löysimme tiemme busseille jälleen.

Köysiradalla pääsimme ihailemaan vuoria varsin läheltä

Sammalen peitossa olevalla kävelyreitillä
ei tuona päivänä näkynyt muita

Alhaalla laaksossa ilma oli paljon
kosteampaa kuin huipulla tuulen ympäröimänä

Taiteilijoiden taiteilupuitteet 5/5

Hämähäkkien lisäksi saimme nauttia näiden veijareiden seurasta

Viidakkopäiväkirja-seikkailun jälkeen halusimme vielä päästä ihailemaan vuoria ylhäältä käsin. Hyppäsimme maisemahissiin, jossa nousimme huippujen korkeudelle (jälleen turistien keskelle) muutamassa sekunnissa. Turisteja puistossa oli kiinalaiseen tapaan miltei riesaksi asti. Suosituin alue oli ilman muuta Instagram-kuvista tuttu maisema. Kansallispuisto on avattu Kiinan ensimmäisenä vuonna 1982, mutta Avatarin myötä turismi alueella on noussut aivan uusiin ulottuvuuksiin. Lähikylään oli nousemassa jos jonkinlaista rakennusta, ja vanhemmatkin näyttivät suhteellisen uusilta. Vajavaisia karttoja lukuun ottamatta puisto oli mielestäni onnistunut hyvin niin kävelyreittien päällystämisessä kuin turistien kuljettamisessa ympäri puistoa bussein. Luonnehtisin kävelyreittejä pikemminkin kävelykaduiksi, mikä tavallaan laski pisteitä silmissäni. Luonnonmukaisuudesta joillakin näköalatasanteilla matkamuistokioskeineen oli turha edes puhua.

Ostamallamme lipulla olisi päässyt kansallispuistoon neljänä päivänä, mutta rajallisen ajan vuoksi kiersimme sen nopeasti läpi yhden päivän aikana. Seuraavana päivänä suuntasimme toiselle, Tianmen-vuorelle, joka on vihreine kumpuineen viihdyttänyt turisteja jo pidempään. Vuorelle pääsimme istumalla maailman pisimmäksi väitetyn köysiradan kyytiin, ja puolituntisen aikana saimme todeta, ettei sinä päivänä pilviseltä säältä ollut juuri odotettavissa vihreiden kumpujen ihailua. Ylhäälle päästyämme jouduimme heittämään sadeviitat niskaan pitkin hampain, ja vuoren ympäri kulkevalla kävelyreitillä ainoa näkemämme oli valkoinen sumu ympärillämme. Keskellä pilveä kävely oli hieman karmivaa, kun ei tiennyt yhtään, mitä alapuolella oli odottamassa. Arvailujen varaan jäi, olisiko maiseman näkeminen ollut pelottavampaa.

Alemmas laskeuduttuamme pääsimme kuitenkin näkemään maisemia pilvien lomasta, emmekä näin ollen maksaneet lipusta turhaan. Kahden päivän aikana tuli käveltyä yhteensä 30 kilometriä, ja nyt pohkeet todellakin ilmoittavat mielipiteensä asiasta. Kipeät jalat ovat kuitenkin kaiken tuon arvoista, sillä matka oli jälleen mahdottoman kokemusrikas. Kiinassa riittää ihan mielettömän paljon nähtävää!

Kuvan serpentiinitietä ajelimme bussilla takaisin kaupunkiin

Ihan yllättäen pääsin poseeraamaan kymmenpäisen
turistilauman kanssa. Itse arvostin enemmän näkymiä taustalla.