Temppeleiden lumoissa Siem Reapissa

Temppeleitä, temppeleitä ja temppeleitä. Niistä oli ensimmäinen vajaa viikkoni Kambodzassa tehty. Hongkongista lensin suoraan Pohjois-Kambodzan helmeen, Siem Reapiin, jonka väittäisin olevan jokaisen turistin kohde matkustaessaan tähän maahan. Ensivaikutelman perusteella ajattelin kaupungin olevan melko kehittymätön, sillä tiet tuktukin alla tuntuivat möykkyisemmiltä kuin vaikkapa Thaimaassa tai Balilla. Ensimmäisen päivän jälkeen saatoin todeta, että todellinen turistirysä paikka kyllä oli. Kaakkois-Aasialle tyypillisiä rettuja myyviä kojuja olivat katujen varret pullollaan. Ihmiset olivat kuitenkin paljon ystävällisempiä kuin monissa muissa kohteissa, ja neuvoja sai kysymyksiinsä paikallisilta hymyssä suin.

Siem Reapin magneetti ovat ilman muuta maailmankuulut Angkorin temppelit, jotka minutkin houkuttelivat matkustamaan Kambodzaan. Maan lipussakin esiintyvä Angkor Wat -temppeli on eittämättä turistien ykköskohde, ja sinne suuntasinkin ensimmäisenä aamuna ihailemaan auringonnousua ennen sianpieremää. Olin niinkin innoissani muinaisrakennelmien näkemisestä, että heräsin tunnin liian aikaisin vain astellakseni hostellin aulaan toteamaan, ettei puhelimeni ollut vaihtanut Kiinan ajasta Kambodzan aikaan. Kellohan oli sitten kolme aamulla. Yön uskollisimmat jalkapallon seuraajat palauttivat minut maan pinnalle, ja suuntasin takaisin sänkyyn.

Aamuneljältä siis uusi yritys ja liikkeelle yhdessä oppaallisen ryhmän kanssa. Ostin temppelialueelle tiketin, joka mahdollisti tutustumisen noihin viidakon kätkemiin aarteisiin kolmen päivän ajan. Lippu oli varsin korkea hinnaltaan (54€), mutta toisaalta maksoin sen ilomielin tietäen, että tämä maa todellakin tarvitsi nuo rahat. Itse auringonnousu oli upea, mutta mielestäni Angkor Wat ei parasta, mitä alueella oli tarjottavanaan. Mielipiteeni muodostumiseen suurin vaikuttanut tekijä lienee temppeleiden ympärillä parveilleet (kiinalais)turistimassat, joiden täyttäessä kapeat käytävät ei tutustuminen rakennelmiin tuntunut läheskään niin hienolta kuin ihastelu vähemmän suosituissa kohteissa.

Ensimmäinen päivä oppaan seurassa oli kuin olikin nappivalinta, sillä hän osasi kertoa faktaa pelkän tuijottelun sijasta. Noin tuhat vuotta sitten Angkor oli maailman suurin kaupunki, ja asukasluvun on arvioitu olleen silloin noin miljoona. Kuninkaiden rakennuttamat pyhäköt olivat alun perin hindutemppeleitä, mutta myöhemmin niistä tuli buddhalaisten uskonnon harjoittamisen kohteita. Pääkohde Angkor Watin lisäksi noin 400 neliökilometrin muinaiskaupungin alueella on yli tuhat temppeliä, mutta turistien saatavilla on toki vain murto-osa niistä. Monet temppelit kun ovat yhä piilossa viidakon uumenissa. Rakennusten tuhannen vuoden takaista ajan patinaa oli lumoavaa katsella, ja useammissa paikoissa viidakon puut olivat kasvaneet yhteen kivien kanssa muodostaen uskomattoman kauniita taideteoksia.

Toisena temppelipäivänä olin niinkin rohkea, että vuokrasin itselleni sähköpyörän ja lähdin tutkimusmatkalle viidakkoon omin päin. Näin pääsin tutustumaan vähemmän tunnettuihin temppeleihin sekä käyttämään juuri haluamani ajan kussakin kohteessa. Aamukymmeneltä 30 asteen helteessä hikoillessa ei voi muuta kuin ihmetellä sitä voimaa, joka ajaa ihmiset rakentamaan tuollaisia mestariteoksia. Temppeleitä olisi voinut toljotella tuntitolkulla pidempään, mutta sademetsän hiostava kuumuus pakotti väsyneen sähköpyöräilijän palaamaan hostellille työpäivän mittaisen tutkimusmatkan jälkeen. Kotimatkalla kävi sitten tietenkin niin, että menopelini alkoi hidastaa vauhtiaan vain muutama kilometri ennen hostellia. Akku tyhjeni kokonaan noin 15 minuuttia ennen määränpäätä, eikä auttanut muu kuin soittaa vuokrafirman työntekijä tuomaan vaihtoakun. Yksi merkki lisää päiväkirjaan.

Temppeleiden lisäksi vietin paljon aikaa upealla Onederz-hostelillani, jonka kattouima-allas oli täydellinen paikka rentoutua kahmittuaan tuntikausia temppeleitä. Myös illalla eloon heräävillä markkinoilla tuli vierailtua, ja maistoinpa siellä tarjolla ollutta käärmettäkin! Pelkään käärmeitä enemmän kuin mitään muuta, ja kokemus olikin sormenpäitä tärisyttävä. Ensimmäisen puraisun jälkeen kuivalihan kaltainen grillivarras tuntui kuitenkin uppoavan hyvin. Ei kuitenkaan niin hyvin, että ryhtyisin ensitöikseni kyitä parilaa varten salametsästämään.

Kuvan lisko ei liity tapaukseen