Unkarissa viulua vingutellen

Kuudes ulkomaanmatka viuluporukkani kanssa suuntautui Unkarin maaseudulle. Tällä kertaa kokoonpano oli pienempi kuin aikaisemmilla reissuilla, vain neljä viulistia ja pianisti. Saimme seuraa kuitenkin noin paristakymmenestä Vetelin mieskuorolaisesta, kahdesta käsityöläisestä sekä kahdesta Pirityiset ry:n edustajasta. Olimme mukana EU:n tukemassa Music Across Borders -hankkeessa, jonka tarkoituksena on ylläpitää Kaustisen alueen vahvaa kulttuuriperintöä ja tutustua toisen mukana olevan maan kulttuuriin. Projektin Unkarin vastapuoli vieraili täällä viime kesänä, ja nyt oli meidän vuoromme lähteä perehtymään heidän kulttuuriinsa. Pirityisistä voit lukea lisää täältä.

Viskurit kommentoi valtavaa suosiota saavuttanutta festivaalisoittoaan nöyränä.
Kuva jalkapalloakatemiasta, Raila selittää innoissaan kuin Räikkönen konsanaan :)

Unkarin kulttuuri olikin meille jo ennestään tuttua, sillä vierailimme Budapestissä vuonna 2011 soittomatkan merkeissä. Nyt majoituimme kuitenkin 40 km päähän Unkarin pääkaupungista, pienessä maalaiskylässä nimeltään Alcsutdoboz. Unkarin ystävämme olivat suunnitelleet meille runsaan aikataulun, jonka mukaan etenimme koko matkan ajan keskiviikosta sunnuntaihin. Hotellimme sijaitsi hieman syrjässä, joten aamuisin suuntasimme linja-autolla ihmisten ilmoille ja illalla palasimme takaisin mieli uusia kokemuksia täynnä. Emme ehtineet edes tutustua hotellia ympäröivään alueeseen, johon sisältyi mm. houkutteleva maissipelto tähkineen - niin paljon meitä varten oli suunniteltu ohjelmaa!

Für Elise -nimisen kahvilan edessä kelpasi pimputella

Yhden kolmesta esiintymisestämme saimme vetää perjantaina Etyek-nimisessä pienessä viinikylässä. Lounasaikaan tutustuimme erään tilan juustonvalmistukseen, ja vietiinpä meidät katsomaan aivan tuotannon alkupäätäkin - traktorin peräkkärryn penkeille istutettiin parikymmentä Suomi-turistia, ja suunta kävi 1000:n lehmän tilalle! Pomppuinen kyyti ja välillä kasvoja lämivät puiden oksat tekivät pusta-ajelusta unohtumattoman. Emme kuitenkaan jääneet soittelemaan friisiläislemmuille, vaan esiinnyimme illalla kylän viinijuhlassa. Saimme maistella Etyekissä valmistettuja valko- ja punaviinejä sekä mitä erikoisemman tuoksuisia, jopa vuoden vanhoja juustoja. Itse soitto sujui hyvin suomalaisia kansanmusiikkikappaleita vingutellessa, ja unkarilainen The Basso sai yleisön leuat loksahtamaan hämmästyksestä.

Taustalla kaunis Etyek. Etualalla Suomi-turisti.

Tämmösellä virityksellä päästiin pustakierrokselle!

Fiinisti viinijuhlassa

Lauantaina linja-auton nokka osoitti hevostilalle, jossa kylän nuoret tarjoilivat meille ratsastusesityksen. Musiikin tahdissa ratsastajat tekivät erilaisia muodostelmia, ja lopuksi saimme näytteitä ikivanhasta unkarilaisesta taistelutavasta, jossa yhdistyivät ratsastaminen ja jousiammunta. Esityksen jälkeen pääsimme itsekin kapuamaan hevosten selkään. Oli kieltämättä hupaisaa katseltavaa, kun osa mieskuorolaisista kokeili hevosmiehen taitojaan aivan ensimmäistä kertaa! Nuoret näyttivät meille vielä unkarilaista kansantanssia tallin nurkalla olevalla pihalavalla, ja vedettiinpä meidätkin mukaan hauskanpitoon. En usko, että omalla Unkarin reissullani olisin ikinä päätynyt tuolle syrjäiselle ratsutilalle, ja juuri tämä teki matkasta ainutlaatuisen.

Kiltisti pysyi polle maassa ampumisen ajan.

Ja loppukumarrukset

Kengät hevosenpaskassa, mutta vaikutus tehty.
Häitä tanssitaan ens kesänä, tervetuloa!

Lauantaina ja sunnuntaina osallistuimme festivaaleille, joissa molemmissa pääteemana oli kuorolaulu. Voin kertoa, että noin kymmenen tuntia unkarinkielistä kuorolaulantaa täytti kiintiöni seuraaviksi vuosiksi kyseistä taidelajia ajatellen. Onneksi lauantain festivaalikylässä oli sentään kauppa, kooltaan ehkä puolet Evijärven Siwasta, jossa shoppaillessamme saimme kulutettua aikaa. Välillä täpötäysi matkaohjelmamme tosiaan tuntui pilaavan jopa lämpimästä säästä nauttimisen, mutta hyvä seura pelasti siltäkin. Olen tuntenut nuo soittajatytöt yli kymmenen vuotta, ja heidän kanssaan aikataulun epäkohdat kääntyivät lähinnä vain huvittaviksi. Hieno lopetus lauantain festivaalille oli hevoskärryajelu, kun päätimme soittajien kanssa hypätä rattaille ja saimme mukaan mieskuoron vanhimman, 84-vuotiaan, konkarinkin! Illalla kuuntelimme vielä miesten laulantaa hotellimme jokirannassa, ja kauniisti kajahti ilmoille toiveestani myös Maa on niin kaunis.

Pakollinen vessaselfie ennen keikkaa

Raila, Tina, Josefiina, Sanni ja Linda :)

Noihin viiteen päivään sisältyi monia muitakin kohteita, joista en ala sen enempää kirjoittaa. Mainittakoon kuitenkin esimerkiksi vierailu jalkapalloakatemiassa, Beethoven-museossa sekä yrttipuutarhassa. Kiireisestä aikataulusta huolimatta matkamme Unkarin maaseudulle oli mahtava. Haahuilu viinirivistöjen välissä, tanssahtelu unkarilaisnuorukaisen kanssa ja lauleskelu parin Pálinka-shotin jälkeen täyden kuun loisteessa tekivät reissusta ikimuistoisen. En ole viuluopettajani tavoin rakastnut Unkariin, mutta ehkä hieman ihastunut kuitenkin. Uskon ja toivon, ettei tämä jäänyt viimeiseksi vierailukseni tuossa maassa. Suuri kiitos matkasta Pirityisille, Vetelin mieskuorolle sekä Viskureille, olihan taas kivaa! Köszönöm!

Juoksuaika

(In English below :) )

"En lähe nappulakisoihin, ku siellä hikoaa!", totesi Sanni 4v, kun oli tarkoitus lähteä juoksemaan kilpaa. En ollut lapsena kovin urheilullinen tapaus. Vihasin erityisesti kilpailua, sillä olisin tietenkin halunnut olla paras, mutta rahkeet eivät yksinkertaisesti riittäneet. Vastustelin koulujen välisiin urheilukisoihin osallistumista viimeiseen saakka ja onnistuinkin välttämään suurimman osan ala-asteen mittelöistä. Cooperin testissä en ikinä kyennyt juoksemaan 12 minuuttia putkeen ja taisinpa ensimmäisenä lukiovuotenani korvata testin 2000 metrin kävelyllä - eihän keskellä koulupäivää sopinut hikoilla!

Olen aina ihaillut urheilijoita, erityisesti juoksijoita. En pystynyt käsittämään, kuinka joku kykeni juoksemaan viisikin kilometriä, kun muutama sata metriä tuntui itselle ylipääsemättömältä haasteelta. Lukioaikana innostuin liikkumisesta toden teolla, ja ensimmäisiä onnistumisen tunteita juoksemisessa tuli omasta 6km kotilenkistä suoriutumisesta pari vuotta sitten. Tein aina silloin tällöin lyhyitä lenkkejä, kunnes Australiassa ollessani juoksemisesta tuli harrastus kuntosalien käyttöhintojen hipoessa pilviä. Myös host-äitini Kate toimi suurena kannustajana yhdistäessään onnistuneesti juoksuharrastuksen kiireiseen arkeensa. Uutena vuotena Sydney-huumassa teinkin hullun lupauksen - vuonna 2014 juoksisin puolimaratonin!

Suomeen palattuani olin niin onnessani jälleentapaamisesta Klubi 97:n kanssa, ettei juokseminen tuntunut kuntosalin rinnalla miltään. Lenkit jäivät, eivätkä maratontapahtumien ajankohdatkaan tuntuneet passaavan omiin kesäsuunnitelmiini. Siispä melkein jo luovuin maratonajatuksesta, kuten mistä tahansa uuden vuoden lupauksesta. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan, ja onnekseni/huonoksi tuurikseni Turkuun muuttaminen mahdollisti osallistumisen Turun Ruissalojuoksuihin 20.9. Puolimaraton kantoi osuvasti nimeä Ruisrääkki. Aloin treenata kunnolla vain kuusi viikkoa ennen tapahtumaa. Tein kerran viikossa pidemmän lenkin ja olin erittäin tyytyväinen onnistuttuani juoksemaan 12 kilometriä! Huomasin kunnollisen tavoitteen tuovan runsaasti lisää motivaatiota harjoitteluun, eikä penikoiden pieni jännittyminenkään tuntunut haittaavan treenaamista.

Turkuun muuton mukana tuli kuitenkin myös pari viikkoa kestävä opiskelijaelämään totutteleminen illanviettoineen. Tuon lisäksi pieni nuhan poikanen oli viedä vähäisenkin itseluottamuksen 21 kilometrin koitosta ajatellen, mutta onneksi satuin pari viikkoa sitten FightBack Run -tapahtumaan Turun Suurtorille. Tapahtuman vuonna 1990 syntynyt päätähti Pekka Hyysalo sai lasketteluonnettomuudessa vakavan aivovamman muutama vuosi sitten, minkä seurauksena hänen raajansa halvaantuivat. Kun Hyysalo omien sanojensa mukaan "vähän virkosi", päätti hän vielä juoksevansa maratonin. FightBack Run järjestettiin tänä syksynä ensimmäistä kertaa, ja juoksumatka oli 2600 metriä. Hyysalo aikoo tuplata matkan vuosittain, jolloin kokonainen maraton tulisi kyseeseen vuonna 2018. Tämä jos mikä nosti tahtoani pinnistää vielä pari viikkoa omaa suoritustani varten, vaikka juokseminen olikin jo alkanut maistua puulta.

Tästä tapahtuman kotisivuille *Klik*

Viikon lepo ja Evijärven kirkkovenesoutajien ohjeiden mukainen hiilaritankkailu ennen lauantain koitosta tuntui onnistuneen hyvin. Lähtijäjonossa vajaan 1000 muun juoksijan kanssa seisoessani olo oli sekava. Hymyilin, koska olin edellisellä viikolla jaksanut juosta 18 kilometriä ilman välitankkauksia. Toisaalta kylmät väreet kulkivat selkää pitkin - tässä sitä nyt oltiin toteuttamassa unelmaa. Enää tuo yksi pitkä lenkki, eikä olisi pakko lähteä juoksupolulle vähään aikaan. Vieressäni venyttelevä mies oli hänkin ensikertalainen puolimaratonilla, kokonaisia maratoneja hänellä tosin oli takanaan useampia, ja tänään päämääränään aika 1h40min. Oma tavoitteeni oli ylittää maaliviiva omin, juoksevin jaloin. Päässäni kaikuivat tsemppaukset kavereilta ja perheenjäseniltä - kyllä tämä tästä selvitettäisiin!

Lähtölaukauksen jälkeen ensimmäiset kolme mäkistä kilometriä olivat minulle yhtä kamppailua. Juoksijoita ohitteli oikealta ja vasemmalta, mikä laski mielialaa hetkellisesti. Lisäksi olin ääliömäisesti syönyt liian tuhdin lounaan, ja pala tuntui olevan kurkussa. Ajattelin, ettei kahden kilometrin jälkeen kyllä kehtaa ruveta oksentamaan, ja jatkoin matkaa kevyestä vatsan pistelystä huolimatta. Olo alkoi onneksi helpottaa, ja hyvät musiikit korvanapeissa ja kauniit Ruissalon merimaisemat verkkokalvoilla kelpasikin jolkotella. Muistelin Intian valtameren varrella mutkittelevaa juoksureittiä sekä kotoisia maaseudun hiekkateitä - kaikki tuo työ oli tehty tätä päivää varten! Endorfiiniryöppy tuntui vaikuttavan välittömästi, ja hymyilin ja nostelin kättä vastaantuleville juoksijoille kuin huumattuna. Edes kymmenennen kilometrin kohdalla kenkään lipsahtanut kivi ei haitannut menoa.

Pääsin myös eroon ns. kilpailutilanteen tuomasta ärsytyksestä, kun onnistuin ohittamaan muutamia ylämäkeen hyytyviä tapauksia. Loppumatkan sain tampata tietä väljemmillä vesillä vain muutamien juoksijoiden kanssa, mikä kelpasi paremmin kuin hyvin. Viimeisille kolmelle kilometrille uskalsin jopa nostaa vauhtia, ja tienvarren kannustajat kohottivat fiilistä entisestään. Kun näin kyltin "20km (takana)", olin jo voittanut itseni. Kuin suunniteltuna kuulokkeista alkoi tuolloin soida Cheekin "Äärirajoille", ja päästelin viimeisen kilometrin täydellä teholla maalisuoralle. Jalat tuntuivat kuin liitävän asfaltin päällä, olo oli uskomaton. En olisi voinut toivoa parempaa lopetusta ensimmäiselle puolikkaalle - hymy korvissa, kevyesti pinkovat jalat alla ja oma äiti odottamassa maalissa!

Nettoajaksi tuli 2.21.26, johon olen enemmän kun tyytyväinen. Yleensä olen juossut 8,5km tuntinopeudella, kun lauantaina keskinopeudeksi tuli reilu 9km/h. Mielettömästä olotilasta huolimatta päässä kummittelee kysymys - mitäs nyt? Täytynee asettaa uusia tavoitteita liikunnan suhteen, se kun motivoi kaikista parhaiten. Enkä välitä, vaikka siinä hikoaisikin.

// //

Time to run

"I won't be coming to the running competition, because I get sweaty there!", said Sanni 4yo. I wasn't really sporty as a child. I hated competitions, because I wanted to be the best, of course, but I simply didn't have talent for that. I was always against the sport competitions between other schools and I managed to avoid most of them. I never could run 12 minutes in the Cooper test and in high school I did the "2000 meters walking" instead - it wasn't appropriate to sweat during the school day, was it!

I've always adored athletes, especially runners. I couldn't understand how someone managed to run five kilometers, while few hundred meters seemed to be too big challenge for me. I really got into sports during my high school years and I felt awesome after running 6 kms a couple of years ago. I kept doing short runs every now and then, until running became a hobby in Australia, because the gym fees were pretty high. Also my host mom Kate was a big motivator as she could successfully combine her sport hobby and busy everyday life. It was New Year's Eve when I made a promise - I would run the half marathon in year 2014.

After coming back to Finland I was so happy to meet my home gym again, that I didn't find running very attractive anymore. I didn't go for runs anymore and I couldn't find a suitable event for the half marathon. I almost gave up my promise - like any other New Year's promise. The half marathon stayed on my mind anyway and for my luck/misfortune moving to Turku allowed me to take part to Ruissalojuoksut 20.9.2014, a running event in Turku. I started to train properly six weeks before the event and I was over the moon after running 12 kms! I noticed that a proper aim gave me lots of motivation and I didn't even care about my sore legs.

Moving to Turku meant also a couple of weeks of adjusting to the student life. Besides that, a little flu made me lose my confidence for the 21 kms. Luckily I found an event that was about a young Finnish man, who had injured so badly he was said he may not be able to walk again a couple of years ago. But there he was, running 2600 meters with over 1000 people, aiming to run a marathon in year 2018. That event really gave me motivation for keep on going towards my dream of the half marathon.

A rest week before the run and proper eating were success. Standing in the start line with around 1000 other runners I felt overwhelming. I was smiling, because I had run 18kms without drinking breaks last week. On the other hand I had chills running on my back - here I was making my dream come true! Only one long run to go and I wouldn't have to run for a while, if I didn't want to. My aim was to cross the finish line with my own, running feet. I heard the "You can do it!" -phrases of my family and friends in my head and I was sure I was going to make it.

The first three hilly kilometers were awful. Runners kept overtaking me from right and left sides and I had eaten way too much for lunch. Anyway, I decided that I'm not going to start vomiting after a couple of kilometers and kept running. Luckily I got better and good music in my ears and beautiful sea views were a great combination for the rest of the run. I was thinking the view of Indian ocean and the lovely countryside landscape in my home town - all that running I had done just for that day! I got super happy and waved and smiled to other runners. Even a little rock inside my shoe couldn't stop me. 

I also got over the not-so-nice competition feeling when I managed to overtake some other runners. There were only a few runners with me during the rest of the run, which was pretty much perfect. I was even able to speed up for the last three kilometers. After noticing the sign "20kms behind" I was the happiest girl on earth. There was one of my favorite songs playing in my headphones and I felt like I was flying on the road, it was like an euphoria. The finish was better than I never would have guessed - smiling face, my own running feet and dear mom waiting behind the finish line!

My time was 2.21.26 which I'm more than happy with. Usually my speed has been about 8,5 km/h and on Saturday it was a bit over 9km/h. Although I feel proud and pleased because of the half marathon, I can't resist the question, what's next? I guess I have to make new targets with exercising - that's the biggest motivation. And this time I don't care if I get sweaty.

At this time last year...

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä päivästä, kun aloitin matkani kohti Australiaa niin monien onnen- ja ikäväkyynelten saattelemana. Hassua, kuinka vanhaa kliseetä voisi toistaa loputtomiin - aika kuluu niin mielettömän nopeasti.

Pallon toiselle puoliskolle lähtiessäni päässä pyöri ajatukset siitä, kuinka juttu luistaisi vieraan isäntäperheen kanssa ja kuinka sopeutuisin uuteen kulttuuriin. Tuolloin ei käynyt mielessäkään, että sopeutuminen takaisin kotimaahan voisi tuottaa minkäänlaisia ongelmia. Nyt voisin kuitenkin jopa väittää, että tänne takaisin tulo on ollut vaikeampaa kuin Perthiin asettuminen - alkukesän niin iloisesti vastaanottavat kylmät ja sateiset kelit eivät ainakaan auttaneet asiaa mitenkään. Onneksi luontoäiti kuitenkin lämmitti kesän säät jopa Länsi-Australian asteiden tasolle, enkä joutunut käyttäämään toppahaalareita aivan koko kesätyöaikaani kettutarhalla!

Vuodessa ehti tapahtua paljon. Otin ensimmäiset itsenäistymisen askeleet muuttaessani pois äitin ja iskän huomasta - tai valvovan silmän alta - riippuu, mistä näkökulmasta asiaa miettii. Toki minulla oli aussiperheeni tuki ja turva koko ajan saatavilla, mutta opin tekemään kaikki päätökset itse, mikä on tuonut tietynlaista itsevarmuutta lisää. Yksi välivuoteni päätavoitteistakin toteutui, sillä sain viimein ajatuksen siitä, mitä haluan opiskella. Vaikka kauppakorkeakoulun ovi ei tänä vuonna auennutkaan, suunnitelma taloustieteiden opinnoista tuntuu ainakin vielä todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Päätöstä saattoi tukea, ja tukikin, se, että hostisäni oli opiskellut aikoinaan markkinointia ja rahoitusta. Toivottavasti ensi vuonna pääsen aloittamaan opinnot kyseisellä alalla!

Itsevarmuus lisääntyi myös yksin matkustamisen kannalta suunnattomasti. Viikko hostellissa Sydneyssä ja passinhakureissu Singaporeen tuntuvat näin jälkikäteen ajatellen huimaavilta, mutta sieltäkin vaan selvittiin! Suullinen englannin kielen taitoni parani huomattavasti, ja sain runsaasti rohkeutta käyttää kyseisen kielen lisäksi myös saksaa - olinhan saksalaisten au pairien kanssa tekemisissä lähes päivittäin. Opin, että kysymällä selviää mistä vain. Nyt puolen vuoden Suomessa oleilun jälkeen olenkin huomannut, että uskallan olla tietämätön ja tiedustella asioita myös suomeksi entistä enemmän. Ennen kun vieraalta neuvoa kysyminen oli usein se viimeinen vaihtoehto vaikkapa ostoskeskuksessa vessaa etsiessä.

Koska vietin aikaa todella paljon yksin, on kuluneena kesänä tullut välillä jopa tarve ottaa aikaa itselle, mitä jotkut ovat toisinaan hieman ihmetelleetkin. Tuollainen puolivuotinen kuitenkin vaikuttaisi vaativan jonkinlaista läpikäyntiä ja ajatusten kokoamista, varsinkin, kun ikävä Intian valtameren ääreen tuntuu olevan niin suuri. Olen juuri ja juuri kyennyt väsäämään kuvakirjan matkasta, sillä valokuvien katselu nostaa ikävän pintaan ennenkokemattomalla tavalla. Osa minusta taisi todellakin jäädä koaloiden luo Australiaan. En tiedä, kuinka aion asiaan vaikuttaa, sen näyttäköön tuo niin vinhaa vauhtia liitävä aika.

Pelkään, että teksteistäni jää sellainen kuva, etten arvostaisi kotimaata tai läheisten kanssa vietettyjä hetkiä täällä enää lainkaan. Päin vastoin. Joudun myöntämään, etten ikävältäni ole kyennyt nauttimaan kesästä samanlaisella innolla kuin edellisvuosina. Silti on ollut sanoinkuvaamattoman ihanaa tavata läheisiä tauon jälkeen, muutenkin kuin Facebookin ja Skypen välityksellä. Muistelen laiturilla syötyjä jäätelöitä, mustikan perkaamisen ohessa vaihdettuja kuulumisia, vesisotia ja grillaushetkiä lämmöllä vielä moneen kertaan tässä 18,3 neliön asunnossani Turun syysiltojen hämärässä. Ohimennen sanoen syksyn ja talven pimeät ja niin kylmän koleat illat mietityttävät melko lailla - olenhan nauttinut lumettomasta ajasta nyt yli puolitoista vuotta!

Jälleen olen aloittamassa uutta vaihetta elämässäni. Paikka Turun yliopistossa mahdollistaa osallistumisen sellaisille kursseille, joista arvelen olevan jonkinlaista hyötyä kauppatieteiden opinnoissa ja elämässä ylipäätään. Tarkoituksenani olisi opiskella ainakin mm. kieliä, matematiikkaa ja psykologiaa. Keväällä odottaa sitten kunnollinen valmistautuminen valintakokeeseen. Tietynlaista jännitystä ja pelkoakin aiheuttaa se, etten tule saamaan ns. pysyviä kurssikavereita, sillä teen opintoja eri tiedekuntien välillä. Vuosi tulee olemaan täysin omista valinnoistani kiinni, aion suunnitella lukujärjestykseni kokonaan itse. Kuten toki muutkin yliopisto-opiskelijat, oman tutkinto-ohjelmansa puitteissa tosin.

Blogia olisi aikomus kirjoitella silloin kun runosuoni siihen kykenee, ja koen jonkin aiheen olevan kelvollinen julkaistavaksi. Tekstejä voi siis tiputella säännöllisen epäsäännöllisesti, niin usein kuin minusta tuntuu kivalta kirjoittaa. Oikein ihanaa ja antoisaa syksyä kaikille, erityisesti niille, jotka aloittelevat uutta sivua elämässään!

//

It's been a year since I stepped into the plane and headed to Australia for my adventure. I could use the phrase "Time flies" million times - it really is true.

A year ago I was worried about how I would get along with my host family and the new culture in Down Under. But I never thought that coming back to Finland would be a problem too. Now I think it was even harder than getting used to Perth, which I could have never guessed. The cold weather and the countryside were a bit of a shock after the six months in the city and mostly sunny weather. Luckily Mother Nature made the summer of Finland extremely warm, which I haven't been complaining about. Actually my first thought after noticing the +30 degrees heat was "Oh, finally it feels like home". Then I realized I was at home, in Finland.

The past year has taught me a lot. I left home for the first time for such a long period, seven months. I have become much more independent as my parents weren't around. Of course I had the support of my lovely host family, but after all I made all the decisions by myself. And this has given me a lot more self-confidence. Besides one of my biggest aims for the gap year came true as I got an idea about the subject I want to study in the university. Even though I didn't get into the university of economics, at the moment I feel like that's the thing I want to do in the future. One of the reasons which have supported my choice, was the fact that my host dad had studied marketing and financing. Hopefully I'll get in next year!

<3

In terms of travelling alone I got much more confidence as well. I feel dizzy when I think about the hostel week in Sydney and the passport trip to Singapore, but I came back alive! My English is now so much better than before the gap year, at least the understanding and speaking. My German got better too - thanks to spending time with German people nearly every day. During the summer I have noticed that I also dare to use my Finnish more (I wasn't shy before the trip, don't get me wrong). It was the last choice to ask for help in a shopping mall before my adventure, but now I dare to be "clueless". I also got into the "small talk" which we don't really do in Finland.

The seven months abroad were the best ones of my life. It has been really hard to adjust to Finland again and almost the whole summer I spent comparing Perth to my home country. Of course I've been enjoying the time I've been meeting up with my friends and having family dinners, but those seven months really needed/need time to go through. I really miss the ocean and of course the people I met in Down Under. The laid-back lifestyle was just awesome and the sunny days with barefoot-walking-Aussies are memorable. I really did lose a part of me in Australia and I'm not sure how to deal with this fact yet. Some day I'm going back, that's for sure. For how long - I don't know. But now I need to get forward in my life and get a degree in Finland.

<3

At present I'm sitting in my new flat in Turku, which is a city in southern Finland, about 400 km away from my home town. I have a place in the University of Turku and I'm going to study some courses which will be useful for studying economics and for life in general. My schedule will include at least some mathematics, psychology and languages. The biggest change in addition to studying is living alone. My flat is tiny, but I really like it so far. The flat is located in a student village and there are lots of exchange students here. I share the kitchen with around 7 people, but have met only a few during these three days I've been here. I hear English all the time, which is great and I'm sure some Asian guy was cooking something Asian food yesterday. Maybe I'll get a chance to learn some cooking skills!

We are getting ready for the winter and I'm pretty afraid of the coldness and darkness as I've been living with the snowless season for about 1½ years. We'll see how I'll cope with this! Hopefully we will get lots of snow so that I can do snowboarding after such a long break. And Australia, you are getting ready for the summer! Hopefully the spring in Perth is not going to be as rainy as last year - was it the rainiest one in 60 years or something? Anyway, enjoy and be patient for the summer, it's sooner than you even realize!

Anyway, I'm going to write some texts every now and then - when I get the inspiration. Writing in Finnish is natural for me - surprise - but I guess I could write a short extra in English as well, at least sometimes. If there is someone who's reading this :)

Elefantteja ja kissankakkakahvia

Apinoista innostuineina päätimme seuraavana päivänä hankkia itsellemme taksikuskin, joka veisi meidät paikalliseen elefanttitarhaan. Löysimmekin joukon ajurimiehiä hotellimme ulkopuolelta ja aloimme hieroa kauppaa matkan hinnasta. Autossa tuoksui riisi, mikä johtui kojelaudalla olevasta uhrilahjasta, joita balilaisnaiset väkersivät kasoittain joka aamu. Näitä hindujen jumalille tarkoitettuja koristeellisia kukka- ja riisikasoja saattoi bongata mitä ihmeellisimmistä paikoista - oli varottava, ettei epähuomiossa astuisi päälle.

Matkan aikana näimme lisää balilaista liikennekulttuuria, joka vaikutti länsimaalaisen silmiin kaaokselta. Vasemmanpuoleisessa liikenteessä skootterit huristivat ohi taksin molemmin puolin, kun autot jumittuivat ruuhkaan. Yhtään pahasti kolaroitua autoa emme kuitenkaan koko reissun aikana nähneet! Myös rupattelutuokiot kuljettajan kanssa avarsivat tietämystämme muun muassa riisinviljelystä, koulujärjestelmästä ja asumismuodoista. Balilaisen kodin pihapiirissä asuu muutama perhe omissa pikkutaloissaan, joita yhdistää yhteinen temppeli sisäpihalla. Tontin ostoa ja rakennuslupaa varten on lupa kysyttävä hengelliseltä johtajalta, siis ilmeisesti papilta.

Liikennekulttuuria hiljaisella kadulla

Elefanttipaikalle saapuessamme meidät ohjattiin suoraan norsuratsastukseen. En ollut ikinä nähnyt elefanttia, ja kokemus olikin epätodellisen tuntuinen. Istuimme Dumbon selkään kiinnitettyyn koriin, jossa puolen tunnin kävelykierros oli pomppuisa ja siksi niin huvittava - vatsalihastreeni tuli aivan itsestään! Norsun kuljettaja ohjaili ruttuista kärsänaamaamme vasaraa muistuttavalla työkalulla. Kävelykierroksen lopuksi poika ohjasi ratsumme uittoaltaaseen, ja hieman jännitimmekin jalkojen kastumista. Ratsastuksen jälkeen saimme syöttää puiston asukkeja bambu-puun paloilla ja halailla noita sympaattisia otuksia. Asettipa yksi hurmuri kukkaseppeleenkin kaulaamme.

Puistossa oli noin 30 norsua 

Heli ja seppeleen ojentanut kärsänsoittaja

Vauveli ei oo hukkumassa tässä kuvassa :D

Sisänpääsyn hintaan kuului myös elefanttiesitys, jossa norsutähdet kävelivät lankulla toisiaan hännistä kiinni pitäen, pelasivat kori- ja jalkapalloa sekä istuivat penkille hetkeksi lepäämään. Jossain vaiheessa kouluttaja pyysi yleisöä piilottamaan kameransa, ja yksi elefanteista imaisi kärsänsä täyteen vesikaivosta ja töräytti pisarat ilmaan katsomoa kohti. Voitte varmaankin arvata, ketkä seisoivat eturivissä... Märkä paita päällä yritin kovasti ajatella, ettei norsun räkä ole niin ällöttävää, ja suloisen vauvanorsun kylpyhetken seuraaminen vierailun päätteeksi saikin unohtamaan koko kommelluksen.

Kolme pientä elefanttia marssi näin...

Lepotauko!

Seuraavaksi taksikuljettajamme ehdotti, että vierailisimme paikassa, jossa jauhettiin kahvia pavuista, jotka eräänlainen kissaeläin on ensin syönyt ja ulostanut. Puutarhassa kasvatettiin myös muita mielenkiintoisia lajeja, kuten kaakaota, vaniljaa, sitruunaruohoa ja tupakkaa. Ilmaisessa turistikohteessa saimme henkilökohtaisen oppaan, joka kierroksen loppuvaiheessa vei meidät näköalapaikalle. Siellä ostettuamme kupin tuota "kissanpaskakahvia" saimme kaupan päälle kahdeksan erilaista tee- ja kahvikupposta maistettavaksi. Ei maistunut maailman kallein sumppi (siis tämä kissakahvi - googletuksen perusteella useita satoja €uroja / kg) tällaisen kahvia juomattoman mielestä kovinkaan kummoiselta, mutta kotiinviemiseksi mukaan lähti suklaa- ja vaniljakahveja.

Tällainen sivettikissaksi suomennettu eläin syö ensin noita kahvipapuja ja ulostaa ne sitten ilman kuoria, minkä jälkeen pavut lähtevät puhdistukseen ja paahtoon!

Turisti paahtaa papuja

Turisti maistaa Kopi Luwak (=kissapaska) -kahvia

Taakse aukesi kauniit näkymät riisiplantaaseille

Ediksi esittäytynyt taksikuskimme halusi näyttää meille vielä toisenkin riisiplantaasin, joka oli kieltämättä silmiä hivelevän kaunis. Lisäksi hän vei meidät hopeakorupajalle toiveidemme mukaisesti ja keksi vielä pysähtyä erääseen matkamuistomyymälään ennen kuin vei meidät balilaiseen ravintolaan lounas-päivälliselle. Mies antoi meille käyntikorttinsa ja pyysi soittamaan, jos tarvitsisimme apua retkien järjestämisessä tai vain kyydityksessä. Hän siis odotteli meitä turistikohteiden ulkopuolella ja kuljetti paikkoihin koko päivän, mistä pulitimme noin 20 euroa - edullista siis. Hotellilla nautimme vielä iltauinnista täysikuun heijastuessa uima-altaan vedenpintaan.

Näiden aterioiden ääreen kun pääsisi! Ja hintaahan mahtoi olla joku 3-4 euroa...

Viimeisen päivän aamuna suuntasimme joogatunnille, joka kesti puolitoista tuntia. Yläosattomat miehet ja raskaana olevat naiset ympärillämme yritimme olla hihittelemättä, ja tunnin lopuksi hyräiltävä "Ammmmm" koetteli nauruhermojamme melko tavalla. Päätimme vaihtaa vielä hotellia Ubudissa, sillä edeltävässä huoneessamme leijaileva ummehtunut haju ja kosteus eivät olleet kovin miellyttäviä. Löytyipä vessan tiiliseinän maalikerroksen alta aimo annos valkeaa homettakin.Vaihdon jälkeen loppupäivä kului Ubudin ihania pikku putiikkeja kierrellen, ja illaksi ostimme liput balilaiseen kecak-tanssiesitykseen. Siinä suuri joukko miehiä tuotti taustamusiikin suullaan ilman soittimia, ja hienoissa asuissa olevat naiset taipuivat mitä oudompiin tanssiasentoihin. Esityksen tarinassa eri muodoissa esiintyvä paha viekotteli näitä kauniita naisia kanssaan naimisiin. Oli kyllä mielenkiintoinen kokemus, mutta en ehkä toista kertaa tuohon puolitoistatuntiseen istumiseen ryhtyisi.

Kecak

Kecak

Monkey Forest, Ubud

Matkaan lähtiessämme meille oli selvää, ettemme halua pysyä samassa kohteessa koko kahta viikkoa. Olimme varanneet majoituksen ainoastaan ensimmäiselle yölle, muut varaukset teimme aina paikan vaihtoa edeltävänä iltana netissä. Turismi on Balin tärkein elinkeino, ja vapaita huoneita löytyikin runsaasti, vaikka pieniä kriteerejä hakukoneeseen syötimmekin. Ensimmäiset päivämme vietimme hieman sisämaassa, Ubudin kaupungissa, joka on tunnettu pienistä putiikeista, luonnonläheisyydestä ja joogasta. Matkaoppaissa Ubudia suositeltiin niille, jotka haluavat perehtyä syvemmin balilaiseen kulttuuriin. Elokuva Eat Pray Love on kuvattu osittain siellä. Muihin kaupunkeihin verrattuna täällä suloisessa pitäjässä oli jotenkin rennompi tunnelma, eivätkä kauppiaat olleet yhtä päällekäyviä kuin Balin pääturistikohteissa.

Hotellissamme yö maksoi kahdelta yhteensä 15 €

Kivipatsaat oli sammaloitunu nätisti

Kirppusirkus!

Houkutteleva turistinähtävyys Monkey Forest oli vain kävelymatkan päässä hotellistamme, joten suuntasimme sinne heti kaupunkiin päästyämme. Ihmissilmäiset apinat kävelivät vastaan kadulla jo pitkästi ennen virallista apinapuiston porttia, ja mielessä pyöri turistioppaiden ja tuttavien kokemukset varastelevista sukulaisistamme. Sisäänmaksun yhteydessä meitä varoitettiin pitämästä mitään syötävää laukuissamme, sillä ketterät pitkähännät pääsisivät niihin kuitenkin käsiksi. Heli muisti mukanaan kantamansa lakritsinmakuisen proteiinipatukan, ja yhdessä tuumin ajattelimme, että nyt se pitäisi syödä, jos meinattiin. Siskoni kaivaessa patukan Marimekostaan alkoivat pienet ja hieman isommatkin apinat yhtäkkiä lähestyä häntä jopa sisäänkäyntirakennelman katolta. Pienen paniikin vallatessa Helin näin minäkin parhaaksi vaihtoehdoksi vain luopua tuosta välipalasta. Taitava sukulainen avasi käärön nopeasti, mutta lakritsi ei näyttänyt olevan sen mieleen. Toiselle nälkäiselle se lopulta kuitenkin kelpasi. 

Päivän protskut saatu!

Turistit (ja silmäpussit) sademetsäfiiliksissä

Hauskan ja pelottavan kohtauksen jälkeen suuntasimme entistä varovaisempina itse metsään, jossa useat sadat apinat kuluttivat aikaansa toisista kirppuja nyppien, paritellen, ihmisiä vaanien, oksalta toiselle hyppien ja muuten vain coolilta näyttäen. Yrittipä yksi rikkoa kookospähkinääkin heittelemällä sitä maahan lopulta kaivaen sormellaan pienestä reiästä maitoa. Kauaa en uskaltannut apinoita silmiin katsoa, niin pelottava annos ihmisyyttä niiden katseessa oli. Puistosta oli mahdollisuus ostaa banaaneja, joilla pystyi houkuttelemaan apinoita olkapäällensä. Kuvat eivät onnistuneet varsin hyvin, ja onneksemme törmäsimme puistotyöntekijään, jolla oli syvempi suhde erään apina-asukkaan kanssa. Mies komensi Tossavaisen hartioillemme niin kauaksi aikaa, että saimme räpsittyä hyvät kuvat matkamuistoiksi.

Pikkunen banaanisaaliinsa kanssa

Metsä oli kuin Tarzan-leffojen maisemista

Tosi pehmeät oli Tossavaisen sormet/varpaat/mitkä ovatkaan.