Teitä tallaillen Tokiossa

Puolen vuoden opiskelujakso Kiinassa oikeutti minut viisumiin, jolla maahan saa saapua kaksi kertaa. Toisin sanoen käytettävissä oli yksi vierailu ulkomailla. Hyviä vaihtoehtoja olisi näillä suunnilla toki loputtomiin, mutta päädyin ystävieni kanssa suuntaamaan geishojen, sushin ja Super Marion maahan, nimittäin Japaniin. Viikon mittainen reissumme sisälsi tutustumista pääasiassa valotauluissa kylpevään Tokioon.

Saarivaltion pääkaupunkia ajatellessani ei mieleen tule mitään yksittäistä suurta ”must see” -juttua, sillä Tokio itsessään on ”se juttu”. Katuja tallustellen voisi viettää aikaa iäisyyden – kaikkialla riittää nähtävää. Eri kaupunginosilla tuntui olevan omaleimaiset tehtävänsä osana kaupunkia. Esimerkiksi Akihabarasta voi löytää suunnattoman määrän elektroniikkaliikkeitä sekä toinen toistaan kirkkaampien valojen koristamia anime-putiikkeja. Löytyipä sieltä retrovideopelien ystävillekin paikka, nimittäin kokonainen kauppa täynnä vanhoja Nintendo-pelejä! Kaduilla harhailun lisäksi viikkoomme sisältyi niin vierailu sintotemppelissä kuin japanilaisten (ja suomalaisten) rakastamassa karaokessakin. Ennen karaokea oli kuitenkin pistäydyttävä sake-buffetissa, jossa pullo jos toinenkin tyhjeni seitsemän suomalaisen ja viiden muun hostellikaverin toimesta varsin verkkaan. Sake oli yllättävän hyvää, joskaan karaoke sen jälkeen ei niinkään korvia hivelevää.

Sake-tynnyrit riveissä Yoyogi-puistossa (Tämä ei ollut se buffetti)

Sintotemppeli Senso-ji

Sää ei suosinut reissuani tälläkään kertaa -
päivittäin tuli vettä

Suurimman vaikutuksen Tokiossa minuun teki ihmisten käyttäytyminen ja ystävällisyys. Kontrasti kiinalaisten ja japanilaisten välillä oli huomattava. Liikemiehet kumartelivat toisilleen erotessaan metroasemilla, ja myyjät tervehtivät meitä iloisesti kassoilla. Lisäksi saimme palvelua englanniksi yllättävän paljon Shanghaihin verrattuna. Tupakoitsijoille oli merkattu kaduilla omat alueensa, joilla sai polttaa. Ilmanlaatu tuntui muutenkin merkittävästi paremmalta kuin Kiinassa. Metroissa ei tarvinnut käyttää kyynärpäätaktiikkaa, sillä kaikki odottivat rauhallisesti jonoissa. Itse vaunuissa oli useimmiten aivan hiljaista, sillä puhumista julkisessa liikenteessä pidetään ilmeisesti tökerönä. Vaikka useimmiten intouduimme kavereideni kanssa höpöttelemään kovaäänisestikin, ei meitä mulkoiltu pahasti kertaakaan. Eikä koko viikon aikana tarvinnut hymyillä yhdessäkään selfiessä.

Pari epäkohtaa huomasin kaupungin maanalaisessa liikenteessä. Metrojärjestelmä oli erittäin epäselvä ja siksi tahmea. Välillä tuntui kuin linjastoa ei olisi suunniteltu kunnolla ollenkaan. Samalla asemalla linjan vaihtaminen vaati toisinaan useampien satojen metrien kävelemisen. Asiaa ei helpottanut fakta, että vain murto-osalla asemista oli tarjota rullaportaita kerrosten välillä ryntäilyyn. Toinen suorastaan hämmästyttävä asia oli se, että vaikka kyseessä on maailman suurin metropolikaupunki, ei turvatarkastuksia ollut missään. Toivottavasti Japanin luotto ihmisiin on sen arvoista.

Shibuya, josta löytyy maailman vilkkaimmaksi
väitetty risteys. Porukkaa riitti!

Vaikka kaupungin neonvärisenä hohtava iltavalaistus mainoskyltteineen oli mukavaa kuvattavaa, alkoi mökkilaituria ikävöivä maalaistyttö hetkittäin voida pahoin. Joka paikka oli täynnä mitä ihmeellisempää muovikrääsää, ja t-paitoihin printatuilta Pikatsuilta ja Tehotytöiltä ei vilkkaimmilla alueilla vain voinut välttyä. Sähkönkulutus Tokion kaltaisissa suurkaupungeissa on mahdottoman korkealla, ja luksusvessanpöntöt suihku-, kuivaus- ja jopa äänitehosteineen saivat lähinnä potemaan huonoa omaatuntoa. Samaan aikaan vierailu elektroniikkaliikkeessä, jossa kokonainen kerros oli omistettu valokuvaustarvikkeille, sai kuitenkin aikaan innostuksen aiheuttamia kylmiä väreitä. Yhtäkkiä tuntui syntyvän valtaisa tarve ties minkälaisille Pokemon-suojakoteloille. Kuinka kahtiajakoinen voikaan olla ihmismieli?

Huolimatta siitä, että Pokemon-suojakotelo jäi kaupan hyllyyn, oli matka Japaniin kaiken kaikkiaan huikaiseva kokemus. Tokion lisäksi teimme päiväretken lähikaupunki Nikkoon, jossa vuorimaisemat saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että maassa todellakin riittää nähtävää myös miljoonien ja taas miljoonien lamppujen lisäksi.