Rentoilua siellä, missä pippuri kasvaa

Siem Reapin jälkeen hyppäsin maan poikki kulkevaan yöbussiin, joka pyöritti renkaitaan reilu kymmenen tuntia. Kokemus oli unohtumaton. Bussin molemmat reunat olivat täynnä kerrossänkyjä, joihin mahtui yhteensä arviolta 30 väsynyttä matkustajaa. Ohi vilahtavia pysäkkejä en ikkunoista nähnyt, sillä alapedistä ei hirmuisesti maisemia katseltu. Alkukummastuksesta huolimatta matka sujui varsin jouhevaan, ja oli kätevää herätä (katkonaisten) yöunien jälkeen uudessa paikassa, eteläisessä Sihanoukvillessä.

Merenrantakaupunki Sihanoukvilleen en jäänyt sen pidemmäksi aikaa, vaan nappasin satamasta veneen Koh Rong Samloem -saarelle, josta olin kuullut pelkkää hyvää hiljaisine valkorantoineen sekä turkoosine vesineen. Näin sadekauden aikaan matkustaessani sain kuitenkin nauttia pääasiassa ylhäältä putoavista vesipisaroista. Vaikka olisi ollut mukavaa päivittää rusketusta, oli muutaman päivän kirjaan uppoutuminen paikallaan. Aktiiviloman nälkäisille en saarta voi suositella, mutta kyllä sieltä jotain kevyttä tekemistäkin löytyi.

Kohta sataa

Samloem ei ole vielä kokenut turistimassojen valtausta, minkä vuoksi viidakkoon oli mukava tutustua pieniä polkuja seuraillen. Yövyin saaren suosituimmassa lahdessa, mutta vierailin vastakkaisella puolen saarta 45 kävelyminuutin viidakkoreittiä hyödyntäen. Kunnollisia teitä saarella ei vielä ollut. Toiselta puolelta löytyi eristyksissä oleva resortti, jonka omistajan kanssa vaihdoin muutaman sanan. Sadekauden aikana aallot tuolla puolen saarta ovat niin valtavat, ettei rantaan ole veneellä asiaa. Sen vuoksi majapaikan pyörittäjät ovat palkanneet avukseen juoksupojat, jotka kuljettavat suositumman lahden puolelta tuon samaisen polun kautta käytännössä kaiken, mitä hotelliravintolassa tarvitaan. Ja voin kertoa, ettei tuo reitti ollut mikään helppokulkuisin. Kivisiä ja juurakkoisia mäkiä sai ylittää useamman kerran, ja sateen vuoksi tulvivat purot liukastivat tien vaarallisella tavalla. Ja nuo pojat kulkevat matkan edestakaisin jopa neljä kertaa päivässä!

Askelmiin sai kiinnittää huomiota

Kauniita maisemia oli kuitenkin tarjolla

Vastapainoksi kuumankostealle ilmalle viidakon ötököiden keskellä oli mukavaa pulahtaa mereen. Saarella oli tarjolla erikoislaatuisia planktonkierroksia, joista yhdelle itsekin osallistuin. Auringon laskeuduttua kiipesimme veneeseen ja ajoimme keskelle lahdelmaa, jotteivat rannan valot pilaisi näkyvyyttä. Snorkkeli ja maski päässä hyppäsimme veteen, ja se, mitä näin, oli kuin toisesta maailmasta. Oitis veteen päästyäni ihoni alkoi hohtaa kemiallista reaktiota toteuttavien planktoneiden kiinnittyessä siihen. Vedessä lilluminen tuntui suorastaan taianomaiselta, ja olo olikin kuin Avatar-elokuvassa. Planktoneita varten näkyvyys mustassa meressä oli mitä parhain, mutta kovin pitkään en uskaltanut vedessä polskia, sillä tummat aallot ympärillä saivat mielikuvituksen valloilleen.

Saarimajailun jälkeen matkasin rennoksi ja ihastuttavaksi kehuttuun Kampotiin, jonka yksi kohokohdista itselleni oli tuktuk-ajelu maaseudulla. Satuimme parin muun matkaajan kanssa osumaan onnenpottiin, kun löysimme kadulta oikean tietopankin kuljettajaksemme maaseutumatkalle. Hän kertoi meille kattavasti ohittamistamme suola- ja riisipelloista sekä näytti meille, miten ananakset, maapähkinät ja durianit kasvavat. Saimmepa maistaa sokeriruo’osta tehtyä mehuakin. Kierroksen makunystyröitä koettelevin osuus oli kuitenkin vierailu pippuriplantaasilla. Siellä kuulimme pippurin kasvuprosessista maistiaisten kera. Samasta kasvista saatiin niin vihreää, valkoista, mustaa kuin punaistakin pippuria – lopullinen väri riippui kypsyttämisen sekä mahdollisen keittämisen pituudesta. Paikan erikoisuus, pippurijäätelö, viilensi mukavasti helteistä päivää.

Maalaisteiden väri oli kauniin oranssi

Kuljettajamme esittelee maapähkinää

Yksi ananas kasvaa oppaan mukaan puolitoista vuotta.

Pippurien varret oli tuettu tiilitornein

Olipahan tulisia palluroita!

Yksi turistien pakollisista kohteista Kampotissa on Bokor-vuori. Yli kilometrin korkeudessa sadekauden tarjoilema sää ei ollut kuitenkaan se paras vaihtoehto, sillä tuuli ja kasvoja piiskaavat vesipisarat eivät tehneet kokemuksesta kovinkaan nautinnollista. Sen sijaan edullinen risteily kaupungin halkomalla joella pimeissä puissa pörräävine tulikärpäsineen oli enemmän kuin viiden dollarin arvoinen. Kampot ei tuntunut olevan jokaisen reppureissaajan listalla, mutta itse ihastuin paikkaan täysin. Hiljaiset kadut ranskalaistyylisine rakennuksineen olivat täynnä pikkukahviloita, joihin oli ihanaa pujahtaa aamupalalle joogasession jälkeen. Lisäksi voin vain kuvitella, kuinka sesonkiaikana joenvarsi on kaunis kuin kesäinen Turku konsanaan. Ei ihme, että kaupunki on länsimaalaisten ekspatriaattien suosiossa.

Kuten näkyy, maisemia ei tällä reissulla liiemmin ihailtu

Viidakko kätki uumeniinsa useita hylättyjä rakennuksia

Risteillen joella

Temppeleiden lumoissa Siem Reapissa

Temppeleitä, temppeleitä ja temppeleitä. Niistä oli ensimmäinen vajaa viikkoni Kambodzassa tehty. Hongkongista lensin suoraan Pohjois-Kambodzan helmeen, Siem Reapiin, jonka väittäisin olevan jokaisen turistin kohde matkustaessaan tähän maahan. Ensivaikutelman perusteella ajattelin kaupungin olevan melko kehittymätön, sillä tiet tuktukin alla tuntuivat möykkyisemmiltä kuin vaikkapa Thaimaassa tai Balilla. Ensimmäisen päivän jälkeen saatoin todeta, että todellinen turistirysä paikka kyllä oli. Kaakkois-Aasialle tyypillisiä rettuja myyviä kojuja olivat katujen varret pullollaan. Ihmiset olivat kuitenkin paljon ystävällisempiä kuin monissa muissa kohteissa, ja neuvoja sai kysymyksiinsä paikallisilta hymyssä suin.

Siem Reapin magneetti ovat ilman muuta maailmankuulut Angkorin temppelit, jotka minutkin houkuttelivat matkustamaan Kambodzaan. Maan lipussakin esiintyvä Angkor Wat -temppeli on eittämättä turistien ykköskohde, ja sinne suuntasinkin ensimmäisenä aamuna ihailemaan auringonnousua ennen sianpieremää. Olin niinkin innoissani muinaisrakennelmien näkemisestä, että heräsin tunnin liian aikaisin vain astellakseni hostellin aulaan toteamaan, ettei puhelimeni ollut vaihtanut Kiinan ajasta Kambodzan aikaan. Kellohan oli sitten kolme aamulla. Yön uskollisimmat jalkapallon seuraajat palauttivat minut maan pinnalle, ja suuntasin takaisin sänkyyn.

Aamuneljältä siis uusi yritys ja liikkeelle yhdessä oppaallisen ryhmän kanssa. Ostin temppelialueelle tiketin, joka mahdollisti tutustumisen noihin viidakon kätkemiin aarteisiin kolmen päivän ajan. Lippu oli varsin korkea hinnaltaan (54€), mutta toisaalta maksoin sen ilomielin tietäen, että tämä maa todellakin tarvitsi nuo rahat. Itse auringonnousu oli upea, mutta mielestäni Angkor Wat ei parasta, mitä alueella oli tarjottavanaan. Mielipiteeni muodostumiseen suurin vaikuttanut tekijä lienee temppeleiden ympärillä parveilleet (kiinalais)turistimassat, joiden täyttäessä kapeat käytävät ei tutustuminen rakennelmiin tuntunut läheskään niin hienolta kuin ihastelu vähemmän suosituissa kohteissa.

Ensimmäinen päivä oppaan seurassa oli kuin olikin nappivalinta, sillä hän osasi kertoa faktaa pelkän tuijottelun sijasta. Noin tuhat vuotta sitten Angkor oli maailman suurin kaupunki, ja asukasluvun on arvioitu olleen silloin noin miljoona. Kuninkaiden rakennuttamat pyhäköt olivat alun perin hindutemppeleitä, mutta myöhemmin niistä tuli buddhalaisten uskonnon harjoittamisen kohteita. Pääkohde Angkor Watin lisäksi noin 400 neliökilometrin muinaiskaupungin alueella on yli tuhat temppeliä, mutta turistien saatavilla on toki vain murto-osa niistä. Monet temppelit kun ovat yhä piilossa viidakon uumenissa. Rakennusten tuhannen vuoden takaista ajan patinaa oli lumoavaa katsella, ja useammissa paikoissa viidakon puut olivat kasvaneet yhteen kivien kanssa muodostaen uskomattoman kauniita taideteoksia.

Toisena temppelipäivänä olin niinkin rohkea, että vuokrasin itselleni sähköpyörän ja lähdin tutkimusmatkalle viidakkoon omin päin. Näin pääsin tutustumaan vähemmän tunnettuihin temppeleihin sekä käyttämään juuri haluamani ajan kussakin kohteessa. Aamukymmeneltä 30 asteen helteessä hikoillessa ei voi muuta kuin ihmetellä sitä voimaa, joka ajaa ihmiset rakentamaan tuollaisia mestariteoksia. Temppeleitä olisi voinut toljotella tuntitolkulla pidempään, mutta sademetsän hiostava kuumuus pakotti väsyneen sähköpyöräilijän palaamaan hostellille työpäivän mittaisen tutkimusmatkan jälkeen. Kotimatkalla kävi sitten tietenkin niin, että menopelini alkoi hidastaa vauhtiaan vain muutama kilometri ennen hostellia. Akku tyhjeni kokonaan noin 15 minuuttia ennen määränpäätä, eikä auttanut muu kuin soittaa vuokrafirman työntekijä tuomaan vaihtoakun. Yksi merkki lisää päiväkirjaan.

Temppeleiden lisäksi vietin paljon aikaa upealla Onederz-hostelillani, jonka kattouima-allas oli täydellinen paikka rentoutua kahmittuaan tuntikausia temppeleitä. Myös illalla eloon heräävillä markkinoilla tuli vierailtua, ja maistoinpa siellä tarjolla ollutta käärmettäkin! Pelkään käärmeitä enemmän kuin mitään muuta, ja kokemus olikin sormenpäitä tärisyttävä. Ensimmäisen puraisun jälkeen kuivalihan kaltainen grillivarras tuntui kuitenkin uppoavan hyvin. Ei kuitenkaan niin hyvin, että ryhtyisin ensitöikseni kyitä parilaa varten salametsästämään.

Kuvan lisko ei liity tapaukseen

Viimeiset Kiinan kohteet - Hongkong & Macao

Hongkong pääsi yllättämään kansainvälisyydellään. Tässä lyhyt infopläjäys viimeisestä Kiinan kohteesta tältä erää sekä tiivis paketti lyhyen visiittini kohokohdista.

HONGKONG

Hongkong on kaupunki, joka on yksi Kiinan erityishallintoalueista. Juuret tälle järjestelylle juontavat aina 1500-luvulle, jolloin britit saapuivat Hongkongiin tehden siitä siirtomaansa. 1980-luvulla Iso-Britannia luovutti alueen kuitenkin Kiinalle, mutta vuonna 1997 siitä tuli erityishallintoalue. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Hongkongilla on hyvin korkea autonomia, lukuun ottamatta maanpuolustusta sekä ulkopolitiikkaa. Järjestely mahdollistaa sen, että Hongkongissa on esimerkiksi oma valuuttansa, lippunsa ja omat lakinsa. Yllättävä juttu Hongkongin kaduilla oli se, että toisin kuin muualla Kiinassa, liikenne on vasemmanpuoleinen, mikä on jäänne brittivallan ajoilta.

Naapureista ei ole pulaa!

Victoria Peak

Ehdottomasti lyhyen viipymisen kohokohta Hongkongissa oli Victoria Peak. Tämä vuori on kaupungin ehkä vierailluin nähtävyys ja samalla Hongkongin korkein kohta. Matka huipulle taitettiin lähes 130 vuotta vanhalla raitiotievaunulla, joka puksutti rataa pitkin varsin jouhevasti. Ylhäällä odotti kunnon turistirysä; ensin piti kävellä markkinahallin läpi nähdäkseen ostoskeskuksen Madame Tussaudin vahanukkemuseoineen. Keskuksen katolle olisi päässyt lisämaksusta vilkuilemaan maisemia, mutta pienellä googlettelulla löysin onneksi ilmaisen reilun tunnin mittaisen kävelylenkin huipun ympärillä. Siinä tallaillessa saattoi seurailla kauniiden perhosten tanssahtelua polun varrella, ja puissa sirittävät sirkat vain lisäsivät sademetsäfiilistä. Lienee turhaa edes mainita, että näkymät alas satamaan olivat huikeat.

Maisema Victoria Peakilta

Markkinat

Hongkongista löytyi useampia markkinakatuja, jotka olivat täynnä jos jonkinlaista tavaraa. Suurimmaksi osaksi tarjolla oli samanlaista krääsää kuin Shanghaissakin. Jotain erilaistakin toki oli. Ajauduin nimittäin kultakalamarkkinoille, jotka pursusivat valtavia määriä mitä värikkäämpiä akvaariotarvikkeita. Ehkä kyseenalaisin osa markkinoissa oli se, että myynnissä putiikkien ulkopuolella oli massoittain muovipussitettuja kultakaloja. Olipa siellä tarjolla myös kasoittain kilpikonnapoikasia räpiköimässä pienissä muovilaatikoissa. Valokuvia ei kaupoista olisi saanut ottaa, mutta sain napattua pari salakuvaa muovipussiriveistä.

Pussitettuja kaloja olivat kauppojen seinustat pullollaan

Kansainvälisyys

Ennen Shanghaihin matkustamista olin pitänyt kaupunkia todella kansainvälisenä kaupan keskuksena. Hongkongin katuja tepastellessani sain kuitenkin todeta, että tämä kaupunki oli huomattavasti Shanghaita edellä, mitä tulee kansainvälisyyteen. Eri kansallisuuksien edustajia saattoi bongata hurjan määrän, ja erityisesti intialaisia oli paljon. Lisäksi englannilla pärjäsi kaikkialla, mikä helpotti asioimista, sillä kantoninkiina tuntui eroavan opiskelemastani mandariinikiinasta yllättävän paljon. Vaikka kansainvälisyys huokui kaikkialla, oli tarjolla myös kiinalaista kulttuuria esimerkiksi temppeleiden ja tietysti ruoan muodossa.

Toisin kuin Shanghaissa, parin päivän vierailun perusteella voisin kuvitella asuvani Hongkongissa töiden parissa jonkin aikaa. Toki täytyy huomioida, että Hongkongissa asuin aivan keskellä kaikkea, ja siksi esimerkiksi liikkuminen tuntui vaivattomalta. Ja olihan minulla lomamoodi päällä, toisin kuin Shanghaissa. Reissuni aikana olen huomannut, kuinka suuresti kaupunkimielipiteeseen on vaikutusta sillä, onko kyseessä lomamatka vai pitääkö kaupungissa oikeasti suoriutua elämään. Niin tai näin, Hongkongia ympäröivät vehreät vuoret suorastaan kutsuivat patikoimaan. Se olisi iso plussa tuollaisissa suurkaupungeissa, mahdollista työkokemuksen kerryttämistä silmällä pitäen.

Taolaistemppeli Man Mo

MACAO

Lyhyehköstä Hongkongin vierailusta huolimatta halusin käyttää yhden päivistä Kiinan toisen erityishallintoalueen, Macaon, tutkailemiseen. Päivämatka alueelle oli kätevä toteuttaa, sillä Hongkongista pääsi suoralla lauttayhteydellä Macaon kahdelle pienelle saarelle. Tämä Aasian Las Vegasiksikin tituleerattu saarialue oli ensimmäinen länsimaalaisten löytämä kohde Kiinan rannikolla. Portugalilaiset purjehtijat saapuivat Macaoon 1550-luvulla. Kuten Hongkongista, Macaostakin tuli Kiinan erityishallintoalue 1990-luvun lopulla. Niinpä Macaolla on myös oma valuuttansa, vaikkakin kaikkialla hyväksyttiin myös Hongkongin dollarit, joiden kurssi oli paikallista patacaa hitusen verran parempi.

Largo do Senado

Paikallinen herkku, egg tart

Tunnin lauttamatka oli kuin hyppäys keskelle välimerellistä Eurooppaa. Katukuvan kylttien tekstit oli kirjoitettu niin kiinaksi kuin portugaliksikin, mikä teki vastaanotosta hämmentävän kokemuksen. Muutenkin ympäristö oli eurooppalaishenkinen niin arkkitehtuurin kuin kapeiden kujiensa puolestakin. Katolilaisia kirkkoja löytyi vanhasta kaupungista useampi kappale, mutta ehdottomasti eniten kameran putket osoittivat kohti Unescon perintökohteeksikin nimettyjä Pyhän Paavalin kirkon raunioita. Kameroita kantavia turisteja kaupungissa riittikin tungokseksi asti, ja siten matkailu pääelinkeinona oli helppo uskoa. Suurin vetonaula ovat Macaon lukuisat kasinot. Uhkapelikeskuksen maineesta huolimatta en päätynyt yhdenkään peliautomaatin äärelle, sillä kiinnostus ei yksinkertaisesti riittänyt. Illalla kasinoiden värit loistaisivat varmasti kauniina, mutta lyhyen päiväretken vuoksi ne jäivät tällä kertaa näkemättä.

Kylttien tekstit sekä kiinaksi että portugaliksi

Pyhän Paavalin kirkon rauniot

Johtopäätökset – Mitä jäi käteen?

Maisemat Shanghai Towerista

Ihaillessani viimeistä kertaa Shanghain valoja huoneeni ikkunasta fiilis on voittajan. Kolmisen vuotta ohimolla tykyttänyt haave vaihto-opiskelusta Kiinassa on tullut päätökseen. Nämä kuukaudet vaativat yllättävän paljon enemmän kuin mihin olin valmistautunut. Näin jälkikäteen voin todeta, että alussa uskottelemani kulttuurishokin puute todella oli uskottelua - koko neljä kuukautta on ollut yhtä kulttuurishokkia. Ainakin jollain tasolla.

Kirjoituksissani olen puhunut paljon paikallisten käytöstavoista ja niiden puutteesta. Täällä olon aikana olen oppinut arvostamaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin rauhallinen jonottaminen, äänetön pureskelu ja se, ettei joku ole koko ajan kiinni iholla tönimässä. Olenkin ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys hyvillä käytöstavoilla on ympärillä olevien ihmisten arkipäivässä. Tällaisen itsestään selvänä pidetyn seikan tärkeys vain korostuu, kun vieressä vipeltää jatkuvasti joku. Täällä ihmispaljouden keskellä onkin helppo ikävöidä Suomen sunnuntaiaamun hiljaisia katuja tai vielä parempaa – reippailua hiljaisissa metsissä. Myös ilmanlaatu on asia, jonka merkitys on saanut mielessäni aivan uuden aseman. Vaikka koko ikäni olen saanut kuulla Suomen puhtaasta luonnosta, on puhtaan ilman tärkeys konkretisoitunut Shanghain saastepilvien alla. Naavaa on nimittäin turha yrittää etsiä kiinalaisista puista. En malta odottaa ensimmäistä hengenvetoa raikasta ilmaa Helsinki-Vantaalla.

Näkymät ikkunastani hyvän ilmanlaadun päivänä

Näkymät ikkunastani saasteiden vallatessa taivaan

Uudenlaisessa kulttuurissa asumisen lisäksi oikeastaan minulle tärkeämpi syy vaihtojaksolle Shanghaissa oli kiinan kielen oppiminen. Saavutinko sitten tavoitteeni sujuvasti soljuvasta arkikommunikaatiosta paikallisten kanssa? Soljuvuudesta en tiedä, mutta innostus kieltä kohtaan on ainakin noussut kohisten, ja väittäisin kykeneväni selviämään yllättävän monenlaisista tilanteista kiinan kielellä. Viimeisen kerran piraattimarketilla vieraillessani keskustelin tuotteista kevyen helposti myyjien kanssa ja sain useita kommentteja hyvästä kielitaidostani. Liekö ollut myyntikikka, mutta hyvälle tuulelle nuo kehut saivat. Puhuminen sujuu paremmin kuin kuunteleminen, mutta siinäkin on ollut havaittavissa kehitystä. Metrossa on mukavaa yrittää salakuunnella kanssamatkustajien keskusteluita, kun tarinoinnista ymmärtää aina sanan sieltä ja toisen täältä. Lisäksi huomaan päivittäin pohtivani lauseiden muodostamista kiinaksi, vaikken niitä päätyisi muille asti jakamaan.

Yksi suuri syy kielen kehittymiselle on ollut se, että olen matkustanut Kiinassa aluille, joilla ihmiset eivät kerta kaikkiaan puhu englantia. On siis ollut pakko kaivella luennoilla opittuja sanoja aivonystyröiden poimuista. Ja voi kuinka palkitsevaa on ollut huomata vastapuolen ymmärtäneen mongerrustani! Kiinalaiset saivat kuunnella selityksiäni yhteensä yhdeksässä kaupungissa, joista kahden nimen olin kuullut aiemmin. On siis selvää, että käsitykseni Kiinasta on laajentunut huomattavasti sitten tänne tulon jälkeen. Kiitos tästä olkoon viisumilleni, joka salli ainoastaan yhden poistumisen maasta. Olisin varmasti matkustellut enemmän naapurimaissa Kiinan sijasta, jos olisin siihen kyennyt. Jälkikäteen olen tähän vaihtoehtoon enemmän kuin tyytyväinen, sillä tässä maassa riittää ihan mielettömästi nähtävää. Erityisesti Keski-Kiina teki vaikutuksen, ja olisikin mahtavaa päästä reppureissaamaan siellä vielä lisää jonain päivänä.

Zhujiajiao

Olen nyt ollut matkalla yli viisi kuukautta, ja tässä vaiheessa reissua koti-ikävä on jo melkoinen. Tiedän kuitenkin, että Suomessa kesätyöttömänä olisin tympääntynyt tyhjiin päiviin jo viikossa. Niinpä katsoin paremmaksi vaihtoehdoksi jatkaa reissailua, kun nyt tällä puolella palloa ollaan. Ensin viivähdän Kiinassa vielä tovin ja tutustun Hongkongiin parin päivän ajan. Sen jälkeen alkaa matkan ehkä seikkailumielisin osuus, kun matkaan Kambodzaan vajaaksi kolmeksi viikoksi. Jänskää!

Teitä tallaillen Tokiossa

Puolen vuoden opiskelujakso Kiinassa oikeutti minut viisumiin, jolla maahan saa saapua kaksi kertaa. Toisin sanoen käytettävissä oli yksi vierailu ulkomailla. Hyviä vaihtoehtoja olisi näillä suunnilla toki loputtomiin, mutta päädyin ystävieni kanssa suuntaamaan geishojen, sushin ja Super Marion maahan, nimittäin Japaniin. Viikon mittainen reissumme sisälsi tutustumista pääasiassa valotauluissa kylpevään Tokioon.

Saarivaltion pääkaupunkia ajatellessani ei mieleen tule mitään yksittäistä suurta ”must see” -juttua, sillä Tokio itsessään on ”se juttu”. Katuja tallustellen voisi viettää aikaa iäisyyden – kaikkialla riittää nähtävää. Eri kaupunginosilla tuntui olevan omaleimaiset tehtävänsä osana kaupunkia. Esimerkiksi Akihabarasta voi löytää suunnattoman määrän elektroniikkaliikkeitä sekä toinen toistaan kirkkaampien valojen koristamia anime-putiikkeja. Löytyipä sieltä retrovideopelien ystävillekin paikka, nimittäin kokonainen kauppa täynnä vanhoja Nintendo-pelejä! Kaduilla harhailun lisäksi viikkoomme sisältyi niin vierailu sintotemppelissä kuin japanilaisten (ja suomalaisten) rakastamassa karaokessakin. Ennen karaokea oli kuitenkin pistäydyttävä sake-buffetissa, jossa pullo jos toinenkin tyhjeni seitsemän suomalaisen ja viiden muun hostellikaverin toimesta varsin verkkaan. Sake oli yllättävän hyvää, joskaan karaoke sen jälkeen ei niinkään korvia hivelevää.

Sake-tynnyrit riveissä Yoyogi-puistossa (Tämä ei ollut se buffetti)

Sintotemppeli Senso-ji

Sää ei suosinut reissuani tälläkään kertaa -
päivittäin tuli vettä

Suurimman vaikutuksen Tokiossa minuun teki ihmisten käyttäytyminen ja ystävällisyys. Kontrasti kiinalaisten ja japanilaisten välillä oli huomattava. Liikemiehet kumartelivat toisilleen erotessaan metroasemilla, ja myyjät tervehtivät meitä iloisesti kassoilla. Lisäksi saimme palvelua englanniksi yllättävän paljon Shanghaihin verrattuna. Tupakoitsijoille oli merkattu kaduilla omat alueensa, joilla sai polttaa. Ilmanlaatu tuntui muutenkin merkittävästi paremmalta kuin Kiinassa. Metroissa ei tarvinnut käyttää kyynärpäätaktiikkaa, sillä kaikki odottivat rauhallisesti jonoissa. Itse vaunuissa oli useimmiten aivan hiljaista, sillä puhumista julkisessa liikenteessä pidetään ilmeisesti tökerönä. Vaikka useimmiten intouduimme kavereideni kanssa höpöttelemään kovaäänisestikin, ei meitä mulkoiltu pahasti kertaakaan. Eikä koko viikon aikana tarvinnut hymyillä yhdessäkään selfiessä.

Pari epäkohtaa huomasin kaupungin maanalaisessa liikenteessä. Metrojärjestelmä oli erittäin epäselvä ja siksi tahmea. Välillä tuntui kuin linjastoa ei olisi suunniteltu kunnolla ollenkaan. Samalla asemalla linjan vaihtaminen vaati toisinaan useampien satojen metrien kävelemisen. Asiaa ei helpottanut fakta, että vain murto-osalla asemista oli tarjota rullaportaita kerrosten välillä ryntäilyyn. Toinen suorastaan hämmästyttävä asia oli se, että vaikka kyseessä on maailman suurin metropolikaupunki, ei turvatarkastuksia ollut missään. Toivottavasti Japanin luotto ihmisiin on sen arvoista.

Shibuya, josta löytyy maailman vilkkaimmaksi
väitetty risteys. Porukkaa riitti!

Vaikka kaupungin neonvärisenä hohtava iltavalaistus mainoskyltteineen oli mukavaa kuvattavaa, alkoi mökkilaituria ikävöivä maalaistyttö hetkittäin voida pahoin. Joka paikka oli täynnä mitä ihmeellisempää muovikrääsää, ja t-paitoihin printatuilta Pikatsuilta ja Tehotytöiltä ei vilkkaimmilla alueilla vain voinut välttyä. Sähkönkulutus Tokion kaltaisissa suurkaupungeissa on mahdottoman korkealla, ja luksusvessanpöntöt suihku-, kuivaus- ja jopa äänitehosteineen saivat lähinnä potemaan huonoa omaatuntoa. Samaan aikaan vierailu elektroniikkaliikkeessä, jossa kokonainen kerros oli omistettu valokuvaustarvikkeille, sai kuitenkin aikaan innostuksen aiheuttamia kylmiä väreitä. Yhtäkkiä tuntui syntyvän valtaisa tarve ties minkälaisille Pokemon-suojakoteloille. Kuinka kahtiajakoinen voikaan olla ihmismieli?

Huolimatta siitä, että Pokemon-suojakotelo jäi kaupan hyllyyn, oli matka Japaniin kaiken kaikkiaan huikaiseva kokemus. Tokion lisäksi teimme päiväretken lähikaupunki Nikkoon, jossa vuorimaisemat saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että maassa todellakin riittää nähtävää myös miljoonien ja taas miljoonien lamppujen lisäksi.

Pohjetreeniä Avatar-vuorilla

Matkustin juuri 21 tuntia junalla takaisin Shanghaihin. Kyllä, 21 tuntia! Kiinalaisten taipumuksen huonoihin käytöstapoihin tuntien ajatus suljetussa tilassa vailla taukoja kuumotti.  Ennakkoluulot saivat kuitenkin kyytiä, kun näimme neljän hengen makuuhyttimme, josta löytyi kaikki tarpeellinen; punkka puhtaine peittoineen, pistorasia sekä lukulamppu. Hytin jaoin ruotsalaisen ystäväni lisäksi kiinalaisen äiti-tytär -combon kanssa. Maailman suloisimman noin 3-vuotiaan tytön kanssa! Ruokaakin tarjottiin ovensuussa yhtenään - mitä muuta olisi voinut toivoa? Lokoisien yöunien kanssa matka sujui loistavasti. Niinkin loistavasti, että aloin jo pohtia junalla matkaamista ympäri Kiinaa. Joskus tuonnempana sitten.

Mistä siis palasin Shanghaihin?  Keskeltä Kiinaa jälleen, hieman etelämmästä tällä kertaa, nimittäin Zhangjiajiesta. Viime vuosina Instagramin feedin ovat täyttäneet matkakuvat uskomattomista vuorista, joita Avatar-vuoriksikin kutsutaan. Todellisuudessa vain yksi osa Zhangjiajien kansallispuistosta on nimetty Avatar-elokuvan mukaan, sillä alueen pilarimaiset kivipiikit inspiroivat elokuvan tekijöitä miljöötä suunnitellessaan. Parin vuoden ajan kytenyt haave, tai pikemminkin toive, vuorilla vierailusta saatiin vielä ujutettua loppuvaihdon kiireisehköön aikatauluun. Ja reissu oli kuin olikin mitä mahtavin!

Matkasivustojen mukaan alueella sataa 200 päivää vuodessa, ja meillä kävikin tuuri, kun ensimmäisenä patikointipäivänä pilvet saivat pidäteltyä pisaransa sisällään. Pääsimme ihailemaan suippomaisia kivimuodostelmia niin köysiradalta kuin bussin kyydistäkin, sillä pääsylippuun sisältyivät puistossa liikkuvat shuttle-bussit. Halusimme kuitenkin päästä myös kuntoilemaan ja niinpä otimme heikohkon kartan kanssa riskin ja lähdimme seuraamaan alas laaksoon johtavia portaita. Huomasimme, että askelmia vain riitti ja riitti, eikä vuorien lomassa kulkenut meidän lisäksemme ristin sielua. Reippailimme hienoissa maisemissa sademetsäfiiliksin, mutta laskeuduttuamme portaita puolitoista tuntia olimme menettää toivon päätepaikan löytämisestä. Lisäksi ympärillä vilisi jättimäisiä hämähäkkejä. Jaksoimme kuitenkin vyöryä portaat loppuun, jossa meitä odotti ryhmä kiinalaisia taiteilijoita ikuistamassa maisemia piirroksiinsa. Ja kuinka kauniita nuo maalaukset olivatkaan! Tuntui etuoikeutetulta olla nauttimassa moisista näkymistä. Pienestä kioskista saimme apua ja löysimme tiemme busseille jälleen.

Köysiradalla pääsimme ihailemaan vuoria varsin läheltä

Sammalen peitossa olevalla kävelyreitillä
ei tuona päivänä näkynyt muita

Alhaalla laaksossa ilma oli paljon
kosteampaa kuin huipulla tuulen ympäröimänä

Taiteilijoiden taiteilupuitteet 5/5

Hämähäkkien lisäksi saimme nauttia näiden veijareiden seurasta

Viidakkopäiväkirja-seikkailun jälkeen halusimme vielä päästä ihailemaan vuoria ylhäältä käsin. Hyppäsimme maisemahissiin, jossa nousimme huippujen korkeudelle (jälleen turistien keskelle) muutamassa sekunnissa. Turisteja puistossa oli kiinalaiseen tapaan miltei riesaksi asti. Suosituin alue oli ilman muuta Instagram-kuvista tuttu maisema. Kansallispuisto on avattu Kiinan ensimmäisenä vuonna 1982, mutta Avatarin myötä turismi alueella on noussut aivan uusiin ulottuvuuksiin. Lähikylään oli nousemassa jos jonkinlaista rakennusta, ja vanhemmatkin näyttivät suhteellisen uusilta. Vajavaisia karttoja lukuun ottamatta puisto oli mielestäni onnistunut hyvin niin kävelyreittien päällystämisessä kuin turistien kuljettamisessa ympäri puistoa bussein. Luonnehtisin kävelyreittejä pikemminkin kävelykaduiksi, mikä tavallaan laski pisteitä silmissäni. Luonnonmukaisuudesta joillakin näköalatasanteilla matkamuistokioskeineen oli turha edes puhua.

Ostamallamme lipulla olisi päässyt kansallispuistoon neljänä päivänä, mutta rajallisen ajan vuoksi kiersimme sen nopeasti läpi yhden päivän aikana. Seuraavana päivänä suuntasimme toiselle, Tianmen-vuorelle, joka on vihreine kumpuineen viihdyttänyt turisteja jo pidempään. Vuorelle pääsimme istumalla maailman pisimmäksi väitetyn köysiradan kyytiin, ja puolituntisen aikana saimme todeta, ettei sinä päivänä pilviseltä säältä ollut juuri odotettavissa vihreiden kumpujen ihailua. Ylhäälle päästyämme jouduimme heittämään sadeviitat niskaan pitkin hampain, ja vuoren ympäri kulkevalla kävelyreitillä ainoa näkemämme oli valkoinen sumu ympärillämme. Keskellä pilveä kävely oli hieman karmivaa, kun ei tiennyt yhtään, mitä alapuolella oli odottamassa. Arvailujen varaan jäi, olisiko maiseman näkeminen ollut pelottavampaa.

Alemmas laskeuduttuamme pääsimme kuitenkin näkemään maisemia pilvien lomasta, emmekä näin ollen maksaneet lipusta turhaan. Kahden päivän aikana tuli käveltyä yhteensä 30 kilometriä, ja nyt pohkeet todellakin ilmoittavat mielipiteensä asiasta. Kipeät jalat ovat kuitenkin kaiken tuon arvoista, sillä matka oli jälleen mahdottoman kokemusrikas. Kiinassa riittää ihan mielettömän paljon nähtävää!

Kuvan serpentiinitietä ajelimme bussilla takaisin kaupunkiin

Ihan yllättäen pääsin poseeraamaan kymmenpäisen
turistilauman kanssa. Itse arvostin enemmän näkymiä taustalla.