Johtopäätökset – Mitä jäi käteen?

Maisemat Shanghai Towerista

Ihaillessani viimeistä kertaa Shanghain valoja huoneeni ikkunasta fiilis on voittajan. Kolmisen vuotta ohimolla tykyttänyt haave vaihto-opiskelusta Kiinassa on tullut päätökseen. Nämä kuukaudet vaativat yllättävän paljon enemmän kuin mihin olin valmistautunut. Näin jälkikäteen voin todeta, että alussa uskottelemani kulttuurishokin puute todella oli uskottelua - koko neljä kuukautta on ollut yhtä kulttuurishokkia. Ainakin jollain tasolla.

Kirjoituksissani olen puhunut paljon paikallisten käytöstavoista ja niiden puutteesta. Täällä olon aikana olen oppinut arvostamaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin rauhallinen jonottaminen, äänetön pureskelu ja se, ettei joku ole koko ajan kiinni iholla tönimässä. Olenkin ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys hyvillä käytöstavoilla on ympärillä olevien ihmisten arkipäivässä. Tällaisen itsestään selvänä pidetyn seikan tärkeys vain korostuu, kun vieressä vipeltää jatkuvasti joku. Täällä ihmispaljouden keskellä onkin helppo ikävöidä Suomen sunnuntaiaamun hiljaisia katuja tai vielä parempaa – reippailua hiljaisissa metsissä. Myös ilmanlaatu on asia, jonka merkitys on saanut mielessäni aivan uuden aseman. Vaikka koko ikäni olen saanut kuulla Suomen puhtaasta luonnosta, on puhtaan ilman tärkeys konkretisoitunut Shanghain saastepilvien alla. Naavaa on nimittäin turha yrittää etsiä kiinalaisista puista. En malta odottaa ensimmäistä hengenvetoa raikasta ilmaa Helsinki-Vantaalla.

Näkymät ikkunastani hyvän ilmanlaadun päivänä

Näkymät ikkunastani saasteiden vallatessa taivaan

Uudenlaisessa kulttuurissa asumisen lisäksi oikeastaan minulle tärkeämpi syy vaihtojaksolle Shanghaissa oli kiinan kielen oppiminen. Saavutinko sitten tavoitteeni sujuvasti soljuvasta arkikommunikaatiosta paikallisten kanssa? Soljuvuudesta en tiedä, mutta innostus kieltä kohtaan on ainakin noussut kohisten, ja väittäisin kykeneväni selviämään yllättävän monenlaisista tilanteista kiinan kielellä. Viimeisen kerran piraattimarketilla vieraillessani keskustelin tuotteista kevyen helposti myyjien kanssa ja sain useita kommentteja hyvästä kielitaidostani. Liekö ollut myyntikikka, mutta hyvälle tuulelle nuo kehut saivat. Puhuminen sujuu paremmin kuin kuunteleminen, mutta siinäkin on ollut havaittavissa kehitystä. Metrossa on mukavaa yrittää salakuunnella kanssamatkustajien keskusteluita, kun tarinoinnista ymmärtää aina sanan sieltä ja toisen täältä. Lisäksi huomaan päivittäin pohtivani lauseiden muodostamista kiinaksi, vaikken niitä päätyisi muille asti jakamaan.

Yksi suuri syy kielen kehittymiselle on ollut se, että olen matkustanut Kiinassa aluille, joilla ihmiset eivät kerta kaikkiaan puhu englantia. On siis ollut pakko kaivella luennoilla opittuja sanoja aivonystyröiden poimuista. Ja voi kuinka palkitsevaa on ollut huomata vastapuolen ymmärtäneen mongerrustani! Kiinalaiset saivat kuunnella selityksiäni yhteensä yhdeksässä kaupungissa, joista kahden nimen olin kuullut aiemmin. On siis selvää, että käsitykseni Kiinasta on laajentunut huomattavasti sitten tänne tulon jälkeen. Kiitos tästä olkoon viisumilleni, joka salli ainoastaan yhden poistumisen maasta. Olisin varmasti matkustellut enemmän naapurimaissa Kiinan sijasta, jos olisin siihen kyennyt. Jälkikäteen olen tähän vaihtoehtoon enemmän kuin tyytyväinen, sillä tässä maassa riittää ihan mielettömästi nähtävää. Erityisesti Keski-Kiina teki vaikutuksen, ja olisikin mahtavaa päästä reppureissaamaan siellä vielä lisää jonain päivänä.

Zhujiajiao

Olen nyt ollut matkalla yli viisi kuukautta, ja tässä vaiheessa reissua koti-ikävä on jo melkoinen. Tiedän kuitenkin, että Suomessa kesätyöttömänä olisin tympääntynyt tyhjiin päiviin jo viikossa. Niinpä katsoin paremmaksi vaihtoehdoksi jatkaa reissailua, kun nyt tällä puolella palloa ollaan. Ensin viivähdän Kiinassa vielä tovin ja tutustun Hongkongiin parin päivän ajan. Sen jälkeen alkaa matkan ehkä seikkailumielisin osuus, kun matkaan Kambodzaan vajaaksi kolmeksi viikoksi. Jänskää!

Teitä tallaillen Tokiossa

Puolen vuoden opiskelujakso Kiinassa oikeutti minut viisumiin, jolla maahan saa saapua kaksi kertaa. Toisin sanoen käytettävissä oli yksi vierailu ulkomailla. Hyviä vaihtoehtoja olisi näillä suunnilla toki loputtomiin, mutta päädyin ystävieni kanssa suuntaamaan geishojen, sushin ja Super Marion maahan, nimittäin Japaniin. Viikon mittainen reissumme sisälsi tutustumista pääasiassa valotauluissa kylpevään Tokioon.

Saarivaltion pääkaupunkia ajatellessani ei mieleen tule mitään yksittäistä suurta ”must see” -juttua, sillä Tokio itsessään on ”se juttu”. Katuja tallustellen voisi viettää aikaa iäisyyden – kaikkialla riittää nähtävää. Eri kaupunginosilla tuntui olevan omaleimaiset tehtävänsä osana kaupunkia. Esimerkiksi Akihabarasta voi löytää suunnattoman määrän elektroniikkaliikkeitä sekä toinen toistaan kirkkaampien valojen koristamia anime-putiikkeja. Löytyipä sieltä retrovideopelien ystävillekin paikka, nimittäin kokonainen kauppa täynnä vanhoja Nintendo-pelejä! Kaduilla harhailun lisäksi viikkoomme sisältyi niin vierailu sintotemppelissä kuin japanilaisten (ja suomalaisten) rakastamassa karaokessakin. Ennen karaokea oli kuitenkin pistäydyttävä sake-buffetissa, jossa pullo jos toinenkin tyhjeni seitsemän suomalaisen ja viiden muun hostellikaverin toimesta varsin verkkaan. Sake oli yllättävän hyvää, joskaan karaoke sen jälkeen ei niinkään korvia hivelevää.

Sake-tynnyrit riveissä Yoyogi-puistossa (Tämä ei ollut se buffetti)

Sintotemppeli Senso-ji

Sää ei suosinut reissuani tälläkään kertaa -
päivittäin tuli vettä

Suurimman vaikutuksen Tokiossa minuun teki ihmisten käyttäytyminen ja ystävällisyys. Kontrasti kiinalaisten ja japanilaisten välillä oli huomattava. Liikemiehet kumartelivat toisilleen erotessaan metroasemilla, ja myyjät tervehtivät meitä iloisesti kassoilla. Lisäksi saimme palvelua englanniksi yllättävän paljon Shanghaihin verrattuna. Tupakoitsijoille oli merkattu kaduilla omat alueensa, joilla sai polttaa. Ilmanlaatu tuntui muutenkin merkittävästi paremmalta kuin Kiinassa. Metroissa ei tarvinnut käyttää kyynärpäätaktiikkaa, sillä kaikki odottivat rauhallisesti jonoissa. Itse vaunuissa oli useimmiten aivan hiljaista, sillä puhumista julkisessa liikenteessä pidetään ilmeisesti tökerönä. Vaikka useimmiten intouduimme kavereideni kanssa höpöttelemään kovaäänisestikin, ei meitä mulkoiltu pahasti kertaakaan. Eikä koko viikon aikana tarvinnut hymyillä yhdessäkään selfiessä.

Pari epäkohtaa huomasin kaupungin maanalaisessa liikenteessä. Metrojärjestelmä oli erittäin epäselvä ja siksi tahmea. Välillä tuntui kuin linjastoa ei olisi suunniteltu kunnolla ollenkaan. Samalla asemalla linjan vaihtaminen vaati toisinaan useampien satojen metrien kävelemisen. Asiaa ei helpottanut fakta, että vain murto-osalla asemista oli tarjota rullaportaita kerrosten välillä ryntäilyyn. Toinen suorastaan hämmästyttävä asia oli se, että vaikka kyseessä on maailman suurin metropolikaupunki, ei turvatarkastuksia ollut missään. Toivottavasti Japanin luotto ihmisiin on sen arvoista.

Shibuya, josta löytyy maailman vilkkaimmaksi
väitetty risteys. Porukkaa riitti!

Vaikka kaupungin neonvärisenä hohtava iltavalaistus mainoskyltteineen oli mukavaa kuvattavaa, alkoi mökkilaituria ikävöivä maalaistyttö hetkittäin voida pahoin. Joka paikka oli täynnä mitä ihmeellisempää muovikrääsää, ja t-paitoihin printatuilta Pikatsuilta ja Tehotytöiltä ei vilkkaimmilla alueilla vain voinut välttyä. Sähkönkulutus Tokion kaltaisissa suurkaupungeissa on mahdottoman korkealla, ja luksusvessanpöntöt suihku-, kuivaus- ja jopa äänitehosteineen saivat lähinnä potemaan huonoa omaatuntoa. Samaan aikaan vierailu elektroniikkaliikkeessä, jossa kokonainen kerros oli omistettu valokuvaustarvikkeille, sai kuitenkin aikaan innostuksen aiheuttamia kylmiä väreitä. Yhtäkkiä tuntui syntyvän valtaisa tarve ties minkälaisille Pokemon-suojakoteloille. Kuinka kahtiajakoinen voikaan olla ihmismieli?

Huolimatta siitä, että Pokemon-suojakotelo jäi kaupan hyllyyn, oli matka Japaniin kaiken kaikkiaan huikaiseva kokemus. Tokion lisäksi teimme päiväretken lähikaupunki Nikkoon, jossa vuorimaisemat saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että maassa todellakin riittää nähtävää myös miljoonien ja taas miljoonien lamppujen lisäksi.

Pohjetreeniä Avatar-vuorilla

Matkustin juuri 21 tuntia junalla takaisin Shanghaihin. Kyllä, 21 tuntia! Kiinalaisten taipumuksen huonoihin käytöstapoihin tuntien ajatus suljetussa tilassa vailla taukoja kuumotti.  Ennakkoluulot saivat kuitenkin kyytiä, kun näimme neljän hengen makuuhyttimme, josta löytyi kaikki tarpeellinen; punkka puhtaine peittoineen, pistorasia sekä lukulamppu. Hytin jaoin ruotsalaisen ystäväni lisäksi kiinalaisen äiti-tytär -combon kanssa. Maailman suloisimman noin 3-vuotiaan tytön kanssa! Ruokaakin tarjottiin ovensuussa yhtenään - mitä muuta olisi voinut toivoa? Lokoisien yöunien kanssa matka sujui loistavasti. Niinkin loistavasti, että aloin jo pohtia junalla matkaamista ympäri Kiinaa. Joskus tuonnempana sitten.

Mistä siis palasin Shanghaihin?  Keskeltä Kiinaa jälleen, hieman etelämmästä tällä kertaa, nimittäin Zhangjiajiesta. Viime vuosina Instagramin feedin ovat täyttäneet matkakuvat uskomattomista vuorista, joita Avatar-vuoriksikin kutsutaan. Todellisuudessa vain yksi osa Zhangjiajien kansallispuistosta on nimetty Avatar-elokuvan mukaan, sillä alueen pilarimaiset kivipiikit inspiroivat elokuvan tekijöitä miljöötä suunnitellessaan. Parin vuoden ajan kytenyt haave, tai pikemminkin toive, vuorilla vierailusta saatiin vielä ujutettua loppuvaihdon kiireisehköön aikatauluun. Ja reissu oli kuin olikin mitä mahtavin!

Matkasivustojen mukaan alueella sataa 200 päivää vuodessa, ja meillä kävikin tuuri, kun ensimmäisenä patikointipäivänä pilvet saivat pidäteltyä pisaransa sisällään. Pääsimme ihailemaan suippomaisia kivimuodostelmia niin köysiradalta kuin bussin kyydistäkin, sillä pääsylippuun sisältyivät puistossa liikkuvat shuttle-bussit. Halusimme kuitenkin päästä myös kuntoilemaan ja niinpä otimme heikohkon kartan kanssa riskin ja lähdimme seuraamaan alas laaksoon johtavia portaita. Huomasimme, että askelmia vain riitti ja riitti, eikä vuorien lomassa kulkenut meidän lisäksemme ristin sielua. Reippailimme hienoissa maisemissa sademetsäfiiliksin, mutta laskeuduttuamme portaita puolitoista tuntia olimme menettää toivon päätepaikan löytämisestä. Lisäksi ympärillä vilisi jättimäisiä hämähäkkejä. Jaksoimme kuitenkin vyöryä portaat loppuun, jossa meitä odotti ryhmä kiinalaisia taiteilijoita ikuistamassa maisemia piirroksiinsa. Ja kuinka kauniita nuo maalaukset olivatkaan! Tuntui etuoikeutetulta olla nauttimassa moisista näkymistä. Pienestä kioskista saimme apua ja löysimme tiemme busseille jälleen.

Köysiradalla pääsimme ihailemaan vuoria varsin läheltä

Sammalen peitossa olevalla kävelyreitillä
ei tuona päivänä näkynyt muita

Alhaalla laaksossa ilma oli paljon
kosteampaa kuin huipulla tuulen ympäröimänä

Taiteilijoiden taiteilupuitteet 5/5

Hämähäkkien lisäksi saimme nauttia näiden veijareiden seurasta

Viidakkopäiväkirja-seikkailun jälkeen halusimme vielä päästä ihailemaan vuoria ylhäältä käsin. Hyppäsimme maisemahissiin, jossa nousimme huippujen korkeudelle (jälleen turistien keskelle) muutamassa sekunnissa. Turisteja puistossa oli kiinalaiseen tapaan miltei riesaksi asti. Suosituin alue oli ilman muuta Instagram-kuvista tuttu maisema. Kansallispuisto on avattu Kiinan ensimmäisenä vuonna 1982, mutta Avatarin myötä turismi alueella on noussut aivan uusiin ulottuvuuksiin. Lähikylään oli nousemassa jos jonkinlaista rakennusta, ja vanhemmatkin näyttivät suhteellisen uusilta. Vajavaisia karttoja lukuun ottamatta puisto oli mielestäni onnistunut hyvin niin kävelyreittien päällystämisessä kuin turistien kuljettamisessa ympäri puistoa bussein. Luonnehtisin kävelyreittejä pikemminkin kävelykaduiksi, mikä tavallaan laski pisteitä silmissäni. Luonnonmukaisuudesta joillakin näköalatasanteilla matkamuistokioskeineen oli turha edes puhua.

Ostamallamme lipulla olisi päässyt kansallispuistoon neljänä päivänä, mutta rajallisen ajan vuoksi kiersimme sen nopeasti läpi yhden päivän aikana. Seuraavana päivänä suuntasimme toiselle, Tianmen-vuorelle, joka on vihreine kumpuineen viihdyttänyt turisteja jo pidempään. Vuorelle pääsimme istumalla maailman pisimmäksi väitetyn köysiradan kyytiin, ja puolituntisen aikana saimme todeta, ettei sinä päivänä pilviseltä säältä ollut juuri odotettavissa vihreiden kumpujen ihailua. Ylhäälle päästyämme jouduimme heittämään sadeviitat niskaan pitkin hampain, ja vuoren ympäri kulkevalla kävelyreitillä ainoa näkemämme oli valkoinen sumu ympärillämme. Keskellä pilveä kävely oli hieman karmivaa, kun ei tiennyt yhtään, mitä alapuolella oli odottamassa. Arvailujen varaan jäi, olisiko maiseman näkeminen ollut pelottavampaa.

Alemmas laskeuduttuamme pääsimme kuitenkin näkemään maisemia pilvien lomasta, emmekä näin ollen maksaneet lipusta turhaan. Kahden päivän aikana tuli käveltyä yhteensä 30 kilometriä, ja nyt pohkeet todellakin ilmoittavat mielipiteensä asiasta. Kipeät jalat ovat kuitenkin kaiken tuon arvoista, sillä matka oli jälleen mahdottoman kokemusrikas. Kiinassa riittää ihan mielettömän paljon nähtävää!

Kuvan serpentiinitietä ajelimme bussilla takaisin kaupunkiin

Ihan yllättäen pääsin poseeraamaan kymmenpäisen
turistilauman kanssa. Itse arvostin enemmän näkymiä taustalla.